Aihealueen 'sattuu ja tapahtuu' arkisto
Ja tietysti myös herra Partaselle, jonka kanssa Saara on avioitunut ja ottanut kaksoisnimen käyttöönsä. Saara on nykyään Saara Kxxxx-Partanen.
Siis sen unen mukaan, jonka näin tänä aamuna ;)
Näin myös toisen unen. Sekopäisen. Mulla on huomenna suhteellisen haastava ja mielenkiintoinen koulutus. Koulutan yhtä sovellusta Ammattilaisille. Tavallaan odotan sitä, tavallaan hermostuttaa hirveesti: mitäs jos en olekaan ymmärtänyt heidän tarpeitaan oikein. Jospa en osaakaan vastata yhteenkään heidän esittämäänsä kysymykseensä ja niin edelleen.
No, tämä sitten kirvoitti seuraavanlaisen unen:
Olin kouluttamassa opettajia jossain vanhassa koulussa. Koulussa oli monta kerrosta ja meidän koulutus oli 11. kerroksessa. Talossa ei ollut hissiä koska se oli niin vanha. Tapasin opettajat viidennessä kerroksessa sijaitsevassa luokassa ja sen jälkeen lähdin valmistelemaan koulutusta 11. kerrokseen. Lupasin tulla hakemaan opettajat kun olen valmis aloittamaan. Kiipesin sinne 11. kerrokseen ton helvetin salkkuni kanssa ja valmistelin koulutuksen. Sitten piti lähteä hakemaan koulutettavia.
Tähän sitten pieni pala todellisuutta: mulla on lievä korkeenpaikan kammo joka ilmenee (vielä toistaiseksi) vain silloin kun olen tulossa ylhäältä alas ja näen alas asti. Ylhäällä oleminen ei tee pahaa, ylös meneminen ei tee pahaa eikä edes alas tuleminen, jos en näe kuin seuraavalle tasanteelle asti.
Lähdin tulemaan 11. kerroksesta alas mutta en päässytkään. Portaat oli tehty takoraudasta ja ne oli semmoset koristellut. Täynnä siis erilaisia koristeleikkauksia (lue: reikiä, joista näkee 11 kerrosta alemmas). Mä en päässyt menemään alas. Yritin jopa kontata niitä rappusia perse edellä mutta siitä vaan ei tullut mitään. Tässä vaiheessa ilmeisesti heräsin koska tän enempää en unesta muista.
Mä näen aika paljon unia nimenomaan aamuisin. Ja usein enemmän tai vähemmän sekopäisiä.
Tänään tulin Raumalle ukin kautta. Kävin juomassa isäpäiväkahvit.
Ukille mennessä mietin että menenkö laitonta kautta (läpiajo kielletty) joka on joitakin kilometrejä lyhyempi kuin laillinen reitti. En kuitenkaan jaksanut laittoman reitin hidasteita, joten ajoin laillista reittiä.
Vihdintiellä rupes vituttamaan kun 70 alueella ajetaan alle 60. Tempasin itseni aika rajusti vasemmalle kaistalle ja ns. löin tallan pohjaan. Tien pientareellä oikealla puolella seisoi vihreä pakettiauto, jonka kyljessä oli jotain firman mainoksia. Kun olin pakettiauton takana välähti sieltä salamavalo. Wittu! Tempasin elämäni ensimmäisen (!) ylinopeussakon.
Eikä aavistustakaan paljonko mulla oli nopeutta. Ei kuitenkaan missään tapauksessa enempää kuin 90 km/h (mittarin mukaan).
Ei auta valittaa, ihan oma vika. Ja kai sitä pitäis olla tyytyväinen siihen, että yli 20 vuotta autoa ajaneena sain vasta nyt ylinopeussakot. On mulla yksi parkkisakko tätä ennen. Se tuli joko samana tai seuraavana vuonna kortin saamisesta sellaisesta etukäteen maksettavasta parkkipaikasta, jolle saavuin hieman myöhässä.
Kotona on sitten kai keskiviikkona mustaa valkoisella se mun sen hetkinen nopeutenikin.
Joka tapauksessa vituttaa. Vaikka sieltä ei tulis kuin rikesakko niin olis mulla sille rahalle parempaakin käyttöä kuin “heittää ikkunasta ulos”.
Ääliöidiootti!
Ainahan mulla on nopeus maksimi + 10 km/h. Sen verran varovaksi sitten rupesin että kun Turussa pidin tauon, niin kaivoin navigaattorin esiin. 8-tiellä Turusta Raumalle on peltipoliiseja ja ajattelin että yksi ylinopeussakko päivälle riittää. Itse asiassa riittää koko loppuelämälle.
Luulen, että kilpailija on hyökännyt meidän firman kimppuun biologisella aseella :o
Klooni-Janella puhkesi perjatai-iltapäivänä migreeni.
Mulla puhkesi eilen ja eräällä meidän naispuolisella työntekijälle puhkesi lauantaina elämänsä ensimmäinen migreeni.
Tai siis ainakin hänen päänsärkynsä on samanlaista kuin mun. Annoin hänelle yhden omista migreenilääkkeistäni ja hän lähti kotiin sairastamaan. Odotan tietoa auttoiko lääke.
Aika harvinaista että kolme saman firman naista sairastuu migreeniin kahden vuorokauden sisällä.
Heräsin justiin päiväunilta ja nyt pitäis kai ruveta heittelemään noita tavaroita matkalaukkuun. Mutta mä olen ihan unessa vielä. Ehkä kuitenkin on parempi odottaa että oikeasti herää ja tehdä se vasta sitten.
Ja ihan varmuuden vuoksi (jos joku ei tajunnut): en oikeasti usko mihinkään biologiseen aseeseen.
Mulla on radio auki ja sieltä tuli äsken Malmin Korupajan mainos. Niillä on kihla- ja vihkisormuksista tarjouskampanja.
“Ostaessasi nyt kaksi vihki- tai kihlasormusta…”
Tässä vaiheessa mun ajatukset harhaili ihan omille teilleen: “saat kolmannen kaupan päälliseksi” :D
Oikeesti tietysti kaksi yhden hinnalla.
Kävi sitten aamulenkille lähtiessä niin, että Raitapaidat eivät hetkeen olleet mun hallinnassani (mistä tulikin mieleeni, että mulla on pussillinen nakkeja ulkoilutakin taskussa, parasta hakea ne pois ennen kuin unohtuvat kokonaan ja rupeavat haisemaan). Olin pakannut vähän autoon vietävää tavaraa mukaani kun lähdimme lenkille. Niitä tavaroita kai tossa ulko-oven toisella puolella vielä ihmettelin tai jotain muuta sähläsin kun Raitapaidat havaitsivat kissan. Ja sitten mentiin! Mulla ainoa ajatus päässä oli: pidä perkele hihnasta kiinni. Ja minähän pidin.
Se on kumma juttu, että kun jalat lähtee holtittomasti viemään, niin niitä ei sitten saa minkäänlaiseen järjestykseen. Yritin huutaa koirille, mutta suustani ei tullut sanaakaan. Jalat viuhtoivat villisti edes-taakse-ylös-alas-sivulle-itään-länteen ja joka suuntaan kunnes kohtasin isänmaan. En tiedä pysähtyivätkö koirat sen vuoksi, että yhtäkkiä olikin perässä yli 70 kiloa painoa vai oliko kissa jo kerennyt näkökentän ulkopuolelle. Siinä minä sitten kuitenkin makasin maassa. Kämmenessä reikä ja ulkoiluhousujen polvi puhki :( Polvikin on varsin kauniin näköinen. Ensi viikko kuljetaan siis pitkissä housuissa.
Mutta koirat oli mulla kiinni koko ajan.
Koko aamulenkki oli muutenkin semmonen reissu, että he-he.
Lähdimme samalle lenkille, joka kävimme silloin kun tapasin nämä Raitapaidat ensimmäistä kertaa. En kuitenkaan muistanut ihan tarkkaan mistä lenkki lähtee, joten päätin kiertää sen päinvastaiseen suuntaan.
Käynnistä on jo jonkin verran aikaa, joten täysin selvää muistikuvaa mulla ei reitistä ollut. Onneksi koirat pystyi pitämään irti ja ne tuntevat reitin hyvin. Ne mm. ohjasivat mut yhdelle polulle jota en olisi muuten kyllä muistanut. Polulta tulimme kallion päälle eikä koiria enää näkynyt. Ajattelin että ne olivat lähteneet taas jonnekin omille reissuilleen ja tulevat kyllä kohta perässä. Minä jatkoin matkaa polkua pitkin. Sitten jossain vaiheessa mua rupes mietityttämään. Mulla oli suhteellisen selkä kuva kallion päälle kiipeämisestä. Olivatko koirat sittenkin menneet sinne minne piti eivätkä vaan käyneet “katselemassa maisemia”? Kun sitten ylitin ojan, jonka päälle oli rakennettu pieni silta olin varma, että nyt meni pieleen. Mulla nimittäin ei ole minkäänlaista muistikuvaa minkään ojan ylittämisestä. Ei muuta kuin omia jälkiä pitkin takaisin!
Se on kumma että kun tuntemattomassa metsässä kulkee yhtä polkua niin muita polkuja ei huomaakaan. Mutta sitten kun pitäisi tulla sitä samaa polkua takaisin, niin johan on risteäviä polkuja sinne ja tänne. Koirat ei ihan tajunneet mitä tapahtuu, joten ne eivät enää niin innokkaasti juosseet mun edelläni. Ja ehkä ne rupesivat olemaan väsyneitäkin
Tulimme takaisin kalliolle mutta eihän koirat enää siinä vaiheessa lähtenee sinne minne ohi kävellessäni olivat menneet (ehkä niiden ei pitänytkään mennä) joten jouduimme palaamaan omia jälkiämme pitkin takaisin lähtöpisteeseen.
Olen ihan varma, että olisimme olleet noin kahden minuutin päässä siitä peltoaukeasta, jota odotin koko ajan. Se olis vaan niin mun tuuria. Mutta jossain vaiheessa on tehtävä se päätös että katsooko mihin tämä tie vie vai palaako takaisin alkuun.
No, ei onneksi sentään eksytty, mikä on iloinen asia :)
Raitapaitojen omistajan lento lähtee ihan näillä hetkillä Brysselistä kohti Helsinkiä. Odotan vielä että kone muuttuu “Departed” ja poistun sitten Alkon kautta kotiin.
… ja sen näkee jo mun silmistäkin. Mun silmät loistaa.
Olimme eilen viettämässä iltaa Valtakunnallisen asiakkaan kanssa. Se projekti on rakentunut niin, että koko asiakkuuden projektipäällikkö ja minun läheisin yhteistyökumppanini on täällä Helsingissä. Sen lisäksi jokaisella paikkakunnalla on paikkakunnan toimipisteen yhteyshenkilö. Tunnen noin 70 eri paikkakunnan yhteyshenkilöt. Jotkut heistä tapasin eilen ensimmäistä kertaa, jotkut olen tavannut 5 - 6 kertaa.
Eilen oli koulutuspäivässä mukana vajaa sata henkilöä ja iltaa lähti viettämään noin 40-50 henkilöä.
Illan ollessa mun osaltani jo loppupuolella tuli projektipäällikkö sanomaan mulle: “mun on pakko kysyä sulta henkilökohtainen kysymys. Saako sua onnitella perheen lisäyksestä”. Katsoin häntä ensin hetken ymmärtämättä mitä hän sanoi ja sen jälkeen purskahdin lähes hysteeriseen nauruun. Projektipäällikkö totesi: “No sitä mä vähän ajattelinkin”.
Keskustelimme asiasta hetken. Iso osa mukana olevista yhteyshenkilöistä oli sitä mieltä että olen raskaana koska juon vain vettä. No, kun joku olisi tullut kysymään olisin kertonut että olen autolla sen vuoksi, että mulla on vielä 25 kilometrin matka Raitapaitojen kotiin ja koska kyseessä on käytännössä vielä tuntemattomat koirat en halua ulkoiluttaa niitä edes pikkuhiprakassa. “Vanhan juopon” ongelma: sen kerran kun lähtee autolla niin heti kuvitellaan jos vaikka mtiä. Sitten kun joku oli keksinyt että olen autolla sen vuoksi että olen raskaana niin johan joku keksi sen, että mun silmätkin loistaa kuin raskaana olevalla naisella. Jäin oikein miettimään että mikäköhän kumma mun silmäni nyt niin saa “loistamaan”. Sen on pakko johtua ulkoilusta, jota olen harrastanut Raitapaitojen kanssa ;)
Projektipäällikön kanssa kun juteltiin niin huomattiin että on vielä yksi asia, joka puoltaa mun raskaana olemistani: Jane-klooni esiteltiin paikallisille yhteyshenkilöille koulutuspäivän aikana. Täytyyhän mulla olla sijainen kun jään äitiyslomalle.
Mua oikeesti naurattaa vieläkin :)
Niin, ja siis jos jollekulle ei selvinnyt, niin mä en ole raskaana.
Kävin tunnin jumpassa ja “menetin” yli 600 kaloria. Tunnin kunnon steppilauta ja käsipaino -jumpan jälkeen ei jostain syystä tee enää mieli rasvaista ruokaa, joten jäi pitsa ostamatta. Sen sijaan jäin salille notkumaan ja odottamaan että pääsen kotimatkalla käymään kaupassa eikä tarvitse “raahautua” sinne enää uudestaan.
Istuin siis hierontatuolissa kolmen ohjelman ajan. Ensimmäinen ohjelma oli sellainen akupisteisiin perustuva, joka nopeuttaa lihasten palautumista. Toisena oli vyötärön seutua rentouttava hieronta ja viimeisenä otin ilmatyynyjä ja vibraa käyttävän alavartalon jännityksiä poistavan hieronnan. Ja sehän olikin sitten valtavan mukava ohjelma :)
Eräässä ohjelman kohdassa ilmatyynyt nostivat lantiota hieman ylemmäs ja sen jälkeen perssiiseen tuli kunnon vibra. Tähän kun vielä lisäsi alaselkää hierovat hierontakuulat niin sitten olikin “kunnon miksi” valmiina: noiden kolmen toiminnon yhdistelmä sai nimittäin klitoriksen välillä painumaan housun saumaan silleen, että tuntui tosi namilta ;) Valitettavasti tuota kyseista yhdistelmää ei kestänyt kovin pitkään tai kovin moneen kertaan. Tai ehkä se oli hyvä, olisi ehkä ollut hieman noloa ruveta orgasmin pyörteissä hihkumaan kuntosalin rentoutushuoneessa. Mutta ehdottomasti otan kyseisen hieronnan toistekin!
Jo alkuiltapäivästä alakerrasta kuului taas riitelyn ääntä. Äijä kävi parekkeellakin huutelemassa kakaroille ja muija komensi äijää olemaan hiljaa. Äsken kattalin Housea ihan kaikessa rauhassa kun rapusta kuului joku huuto. Selväsanainen ja käskevä huuto. Menin ovelle kuuntelemaan että mitä siellä nyt tapahtuu. Hetken päästä huuto kuului uudestaan: “Riitasten asennussa olevat, tulkaa hitaasti ulos, kädet näkyvillä”. Yksi siviiliasuinen poliisi seisoi meidän porrastasanteellamme.
Poliisiautoa ei näy missään, ovat siis kai tulleet siviiliautolla.
Muutamia kertoja poliisi vielä huuteli ja sitten kuulin rapusta Rouva Riitasen äänen. Poliisit ovat nyt sisällä asunnossa. Stalkkerina kävin parvekkeella kattomassa näkyiskö poliisiautoa takapihalla. Ei näkynyt sielläkään, mutta alakerrasta kuului huutaneen poliisin ääni.
Soitin teinille (oli tietysti kattomassa peliä tänään) että tulee silleen vähän kuulostellen rappuun ja hissillä ylös, ettei tartte kulkea alakerran oven takaa, ties vaikka sieltä jompi kumpi Riitasista keksis yrittää lähtä karkuun. Onhan Rouva Riitasta kertaalleen ainakin etsitty poliisikoiran avustuksella.
Voi perkele, kun ne tajuis tappaa toisensa tai muuttaa pois!
Paitsi että tuskin sieltä kukaan ulos yrittää, poliisilla tuntuu olevan koira mukana ja asunnossa tapahtui äskön jotain. Mulla on parvekkeen ovi auki ja kuulin koiran haukkuvan.
Toivottavasti poliisi vie pian ainakin jomman kumman yöksi “hotelliin”, jotta pääsee ajoissa nukkamaan.
Sain tänään Suomi24:een viestin: “Taisit olla tänään tampereella. Erään yrityksen aulassa. joko sinä tai ilmetty kaksoisolento. Olenko hakoteillä?”. Myönsin olleeni.
Olen tuon henkilön kanssa joskus vaihtanut pari viestiä, mutta ei mulla hänestä sen enempää muistikuvaa ollut. En edes tänään huomannut häntä.
Seuraavissa viesteissä tuli vielä “palautetta”: “…Ja ihan kaunis nainenhan sinä olet…..+kivat korkkarit….”, “…Hyvä kroppa olisi sinulla kanssa :)…”
Kivahan tommosta palautetta on saada :) Treffiehdotuskin tuli, mutta ens viikonloppu on jo täynnä, joten ei tule treffejä. Ainakaan tällä kertaa ;)
Tämä on muuten toinen kerta, kun mut tunnistetaan tuon palvelun kautta. Edellinenkin tunnistaja oli jos ei ihan Tampereeltä niin Hämeestä kuitenkin. Onkohan miehet tuolla suunnalla jotenkin tarkempia, muistavatko kasvot paremmin vai ovatko muuten vaan “rohkeampia” tunnistamaan “tuntemattoman” ihmisen.
Olen “aina” haaveillut kirjallisesta kosinnasta. Olin monta vuotta sitten töissä sellaisessa projektissa, jossa sain päivittäin kymmeniä kirjeitä. Niitä oli aina ilo avata - kunnes sitten se viimeinenkin oli avattu eikä sielläkään ollut kosintaa ;(
Maanantaina olin ihan varma, että vihdoinkin se tuli!
Olin saanut kirjeen. Osoite oli kirjoitettu hieman lapsekkaalla käsialalla, kirjekuoressa oli punainen sydän ja nimeni eteen oli kirjoitettu siviilisäätyni Neiti, joka oli alleviivattu. Postimerkissä oli täytekakun siivu ja vadelmia.
Ihanaa, kosija joka tietää että olen neiti ja tarkka siitä. Lisäksi kosija tietää että pidän vadelmista, ehkä hän jopa tietää sen, että en pidä mansikoista.
Olin lähes jo päättänyt suostua kosintaan ennen kuin olin edes avannut kirjettä.
Teini oli vähintään yhtä täpinöissään kuin minä.
Pyörittelin kirjettä käsissäni ja pitkitin sen avaamista.
Vihdoin ja viimein avasin kirjeen. Kädet hiestä märkinä ja sydän rinnassa läpättäen.
Sain kutsun kollegan 50-vuotisjuhliin. Naispuolisen kollegan.
