Aihealueen 'Muistoja menneisyydestä' arkisto
Sen verran jäi kaivelemaan tuo sunnuntainen kirjoitus että laitoin maanantaina kolmelle kadotetulle ystävälle viestin. Ja kaikki kolme vastasivat :)
Yksi yritti jopa soittaa kun olin Kuopion lentoasemalla odottelemassa konetta, mutta olin silloin jo tavannut tuttuni enkä vastannut hänen puheluunsa. Laitoin sitten taksissa viestin, että soitan joku ilta. Tänään olen väsymyksen vuoksi sen verran epäsosiaalisella tuulella että en viitsi soittaa. Nautin yksinäisyydestä kun teinikin on poissa kotoa. Soitan hänelle huomenna.
Toinen ilmoitti että hän on kaksi viikkoa vielä lomalla, mutta ottaa sen jälkeen yhteyttä.
Ja kolmas viettää kesän poikansa kanssa ja ottaa yhteyttä kun poika elokuun 8. päivä taas “kotiutuu” lähivanhempansa luokse.
Asiat siis etenee.
Ensirakkauden kanssa ollaan kanssa yritetty sitä lounastapaamista sopia moneen kertaan. Muistaakseni hän on tämän viikon lomalla, mutta sitten taas ens viikon töissä. Toisaalta mulle tulee ne kaksi perehdytettävää, joten joudun olemaan päivät toimistolla, eli lounastapaamisen sopiminen on hieman hankalaa. Se täytynee suosiolla siirtää syksyyn.
Olen näköjään addiktoitunut tähän kirjoittamiseen: kun on muutaman päivän kirjoittamatta niin sitten on pakko kirjoittaa koko ajan ;) Ei vaan… tähän kirjoitukseen tuli sysäys tuosta edellisestä kirjoituksesta. Mulla on joitakin “kadotettuja ystäviä”. Tai tuttavia tai kavereita tai mitä nyt sitten ovatkaan. Ihmisiä, joihin on joskus pitänyt kovastikin yhteyttä, mutta joihin yhteyden pito syystä tai toisesta on päättynyt.
Kahta sellaista ystävää metsästin jokin aika sitten. Molemmat entisiä työkavereita (eri työpaikoista). Yhteys toiseen katkesi, kun he muuttivat 100 km päähän Helsingistä (ei siis mikään hyvä syy, mutta harvoin kai nämä syyt ovat “hyviä”). Toisen kanssa yhteydnpito päättyi kun hän jäi toisen kerran äitiyslomalle.
Molempien puhelinnumerot kaivoin esille jokin aika sitten ja laitoin molemmille tekstiviestin: “oletko se ja se, joka oli töissä siinä ja siinä firmassa silloin ja silloin. Olen se ja se, muistatko minut. Olisi kiva kuulla mitä sinulle / teille nykyään kuuluu.” Kumpikaan ei vastannut mitään, joten annoin asian olla. Nyt tuli mieleeni, että josko sittenkin vielä yrittäisin ainakin tuota toista saada käsiini. Löysin jo netistä hänen poikansa sähköpostiosoitteen. Toinen vaihtoehto on kysyä puhelinnumeroa numerotiedustelusta, he näköjään asuvat samalla paikkakunnalla edelleen.
Sitten on yksi miespuolinen ystävä, jonka kanssa olemme tunteet yli 10 vuotta. Minun välitykselläni hän tutustui naiseen, jonka kanssa meni avoliittoon. Syystä tai toisesta meidän yhteyden pitomme päättyi siihen. Olen monasta miettinyt mitä tuolle miehelle kuuluu. Taisi olla jo viime vuoden puolta kun kuulin yhteiseltä tuttavaltamme että tämä pari on nyt eronnut. Lähes viikottain ajattelen, että olisi kiva ottaa yhteyttää tuohon mieheen ja kysyä hänen kuulumisiaan. Nyt vaan - kun hän on eronnut ja tiedän asian - se tuntuu jotenkin “omituiselta”. En tiedä, olen ehkä vainoharhainen, mutta hän (tai joku muu) voisi kuvitella että otan yhteyttä juuri sen vuoksi että hän on eronnut. No varmasti osittain myös sen takia, koska yhteyden pitomme päättyi hänen avoliittoonsa, eli jonkinlainen “syy” meidän välien katkeamiseen on nyt poissa kuvioista. Googletin tuon miehen ja löysin hänen yhteystietonsa (en tiedä ovatko vanhat enää voimassa), joten ehkä mä “rohkaisen” mieleni jossain vaiheessa ja laitan hänelle viestin.
Ala-asteaikaista “bestistäni” olen myös metsästellyt silloin tällöin, mutta hänestä ei löydy mitään tietoa. Ei edes Koulukaverit-sivuston kautta. Tuon sivuston kautta ensirakkauteni otti minuun yhteyden, mutta valitettavasti hänkin on “kadottanut” yhteisen ystävämme jossain vaiheessa.
Sitten on sellaisia ystäviä, joita yritän silloin tällöin hakea esim. Facebookin kautta. Entisiä työkavereita, entisiä luokkakavereita, entisiä harrastuskavereita. Nämä tutut eivät kuitenkaan ole niin “tärkeitä” että tekisin heidän löytämisekseen sen enempää “töitä”.
Silitin justiin uudet verhot olohuoneen ikkunaan. Oli muuten varsin vittumainen kangas silittää. Jokaisen kohdan sai silittää 2 - 4 kertaa ja siltikin niissä on vielä pari ryppyä. No, ei niitä muut näe kuin minä. Toivottavasti.
Silittäessä tuli mieleeni teinin rippijuhlia edeltävä päivä.
Mulla oli lauantaina kaksi ystävää auttamassa järjestelyissä. Lisäksi toinen ystävistä oli lupautunut tulemaan meille sunnuntaina keittämään kahvia ja laittamaan tarjoilut esille ennen kuin me ja vieraat tulemme kirkosta sekä huolehtimaan sen jälkeen siitä, että tarjolla on tuoretta kahvia ja tarjoilut pöydässä riittävät. Nyt siitä pitää huolen teinin keskimmäinen täti.
Lauantaina ystävät sitten kysyivät, mitä he voisivat tehdä. Annoin molemmille jonkun homman ja toiselle ystävälle, joka on homo, annoin valkoisen pöytäliinan silitettäväksi. Hän silitti ja sumutti ja kirosi ja silitti ja sumutti ja kirosi. Onhan tuollainen valkoinen juhlaliina helvetin vaikee silitettävä. Jossain vaiheessa häneltä paloi päreet ja hän totesi: “vittu, silittäminen on homojen hommaa”. Me toisen ystävän kanssa repesimme totaalisesti ja kysyimme mahtaako homo ystävämme tietää miksi juuri hän silittää ;)
Mulla on sen pöytäliinan silittäminen edessä vielä perjantaina. Teini on kutsunut kyseisen homo-ystäväni juhlimaan lauantaina, joten en kai oikein voi pyytää häntä perjantaina silittämään. Tai miksen voisi ;) Täytyykin kysyä. Mutta en mä uskalla soittaa, se huudon määrä olis kammottava. Täytyy kysyä mesessä ;)
Isäni työkaverilla (?) oli mökkiTaipalsaarella ja kävimme siellä ainakin kertaalleen minun ollessani lapsi. Itse mökillä olemisesta minulla ei ole kuin hyvin hataria muistikuvia, mutta siitä, mitä matkalla mökille tapahtui on selvä muistikuva. Tai itse asiassa…. en tiedä onko tämäkään oma muistikuva vai “muistanko” tämän vain siksi, että siitä on puhuttu myöhemmin. Sama se, jotain nimittäin kuitenkin muistan aivan oikeasti :)
Nyt kun kävin Lappeenrannassa tämä muisto palasi mieleeni. Matkalla Taipalsaarelle pysähdyimme Lappeenrantaan syömään. Ja siellä erääseen tiettyyn ravintolaan. Nimittäin Adrianolle. Kun työmatkalla ollessani kävelin linnoituksilta takaisin hotellille Kauppakatua pitkin muistin kyseisen paikan. Muistin sen “kamalan pitkän ja jyrkän mäen” (joka ei tietenkään enää ollut kamalan pitkä tai jyrkkä ;)) ja selkeästi jopa sen korttelin, jossa Adriano oli. Tosin muistin sen olleen viereinen talo, mutta osuin kuitenkin aika oikeaan.
Menimme siis Adrianoon syömään ja isäni tilasi spagettia jauhelihakastikkeella. Tai koska ravintola oli aidon italialaisen perustama, kyseessä saattoi jopa silloin 70-luvun alussa olla Spagetti Bolognese. Nyt taas muisti pätkii. Isäni söi sitä kaksi tai ehkä jopa kolme annosta. Söi kummin vaan, niin hän sai sen viimeisen annoksen ilmaiseksi. Adriano itse oli tietysti paikalla ja hän otti luonnollisesti kaikkein suurimpana mahdollisena kehuna sen, että joku syö hänen ruokaansa niin paljon.
Muistan kun isäni ja äitini kävivät keskustelun:
Ä: et sä koskaan kotona syö noin paljon spagettia (naismaisesti hieman loukkaantuneena)
I: en niin, kun se ei ole näin hyvää (miesmäisesti yhtään miettimättä mitä vastaa)
En muista miten pitkä mökötysjakso tuosta alkoi ;)
Tuo taisi muuten olla sitä aikaa, kun isäni söi pohjattomasti. Hän on joskus jopa syönyt aamiaiseksi hernekeittoa.
Tän päivän HS:n Mielipide-sivuilla oli professori Tari Haahtelan kirjoitus siitä, miten nykyihmiset omalla hygienillaan aiheuttavat suuren määrän allergioista. Hän kirjoitaa mm: “Harrastakaa puutarhanhoitoa, työntäkää kädet kyynärpäitä myöten multaan, harrastakaa partioita, luontoleirejä, mökkeilyä ja liikuntaa luonnossa. Allergia pakenee mustia kynnenalusia.”
Vaikka kaupunkilaistyttö olenkin, niin asuessamme Taka-Töölössä tuli hyvin usein työnnettyä kädet kyynärpäitä myöten multaan. Olen muuten kuulunut myös partioon, jonka lopetin ensimmäisen viikonloppuleirin jälkeen ;)
Kirjoitukseni tarkoitus ei ole väittää että professori Haahtela olisi väärässä, vaan tuosta tuli mieleeni muisto lapsuudesta:
Asuimme siis Kajanuksenkatu 10:ssä ja sen takapihalla oli kolme suurta syreenipensasta. Ne olivat kauniissa rivissä ja jo niin isoja, että niiden latvat olivat yhdessä. Niiden sisään, runkojen väliin, muodostui kaksi “huonetta”. Noissa “huoneissa” oli hienoa leikkiä vaikka mitä. Hyvin usein “huoneet” toimittivat hevosten karsinoiden virkaa ;)
Kerran löysimme jostain kuolleen varpusen ja hautasimme sen. Enkä muuten usko, että linnun käsittelyn jälkeen olisi juostu kotiin pesemään käsiä. Muistaakseni teimme hautakivenkin tai ainakin ristin ja pidimme oikeat hautajaiset.
Hautajaisten jälkeen oli vuorossa haudan häpäisy. Minä halusin nähdä mitä linnulle tapahtuu. Muistaakseni hautaa ei tarvinnut kovin monena päivänä avata kun siellä oli jäljellä enää pienen pienet luut ja miljoona valkoista matoa! Yaiks! Se näky on syöpynyt mun verkkokalvoille ikuisiksi ajoiksi. En oikeasti edes muista monentenako päivänä ne madot siellä olivat, mutta sen näyn muistan erittäin selvästi.
Kaikkea sitä lapsi saakin päähänsä. Eikä muuten varmasti ollut mitään hygienista toimintaa ;)
Voisin muuten tässä samalla laittaa eräänlaisen etsintäkuulutuksen: jos olet itse asunut, tai tunnet jonkun, joka on asunut Kajanuksenkadulla tai sen lähipiirissä vuosina 1969 - 1978, niin näille henkilöille vois vihjasta, että laittavat sähköpostia. Erityisen kiva olisi kuulla mitä naapuritalojen tytöille Leenalle ja Marialle kuuluu.
“Reviirini” oli kyllä suhteellisen iso, kavereita asui Rajasaarentiestä Mannerheimintielle ja siitä edelleen Kamppiin, eli jos joku noilla kulmilla asunut kuvittelee tunnistavansa mut, niin sähköposti toimii :)
Erästä koulukaveria muuten olen kaivannut kovasti tuonne Koulukaverit-sivustolle. Hän oli paras ystäväni kolmannelta luokalta siihen asti kunnes muutimme pois Töölöstä. Elviksen kuolema yhdisti meidät, mutta se onkin sitten jo ihan toinen tarina ;)
Hukkis löysi Vartti-lehdestä tallaisen artikkelin.
Tuosta tuli mieleeni kerta, kun olen itse toiminut samalla tavalla :)
Oli kesä varmaankin vuonna 1981 tai jotain sinne päin. Olimme mökillä ja koska paikallisella tanssilavalla esiintyi illalla Sleepy Sleepers ja Tiina Tiikeri, niin sinnehän mekin kavereiden kanssa suuntasimme.
Ja mun elämäni mies oli siellä!
Hänellä oli ruskeat hiukset ja siinä upee “heitto”. Baseball-takki päällä ja jalassa spittarit. Ja hän oli pitkä! Mä ihastuin oitis.
Ja tunne tais olla ainakin jollain tasolla yhteinen, koska loimme koko illan toisiimme pitkiä katseita ja ujoja hymyjä. Olimme vaan molemmat niin ujoja, että kumpikaan ei uskaltanut tehdä minkäänlaista aloitettta :(
Tuo ihana pitkä rokkaripoika jäi kuitenkin mieleeni niin pahasti, että mun oli pakko lähettää Apu-lehden “missä olet” -palstalle kysely hänen peräänsä. Valitettavasti ainoa vastaus jonka sain oli, kun kaveri mökiltä kysyi, oliko ilmoitus mun :(
*snif*
Hei, mä taisin nyt keksiä miksi mun kaikki parisuhteet on menneet pieleen! Mun sydämeni kuuluu edelleen tuolle ihanalle pitkälle rokkaripojalle ;)
Mulla on muuten ihan sama vika vielä nykyäänkin. Kun oikeesti ja tosissani ihastun, niin mä menen ihan kipsiin kun näen Hänet. En osaa puhua mitään, en ainakaan mitään järkevää. Ja minä joka flirttailen aina ja kaikkialla kaiken aikaa kaikkien kanssa, en saa edes yhtä hymyä aikaiseksi. Se on muuten ihan hirvee tilanne!
Luin tänään vihdoin City-lehden nro 15/06 loppuun. Siellä oli artikkeli Minttu Hapulin Selibaattipäiväkirjasta. Mä tunsin Mintun (itse asiassa tunsin hänet nimellä Birdy) noin 10 vuotta sitten. Ja seuraan Birdyn kirjoituksia säännöllisesti - kiitos Amerikan Ystävän, joka kertoi sivuista minulle monta vuotta sitten :)
Olin silloin aktiivinen kirjoittaja sfneti:in keskustelupalstoille ja kuten monilla muillakin keskustelupalstoilla, oli meitä tuollakin x-määrä säännöllisesti kirjoittavia henkilöitä (ajattelin muuten jossain vaiheessa lukea kaikki omat kirjoitukseni läpi - saas nähdä häpeänkö silmät päästäni vai kuolenko nauruun).
Palasin muistoissani jonnekin noin vuoteen 1996 ja siihen kun perustimme Pelvoittavien Ja Katkeroituneitten NettiFemakkoHarpyijoitten HöyryJyräKlubin PJKNFHHJK:n. Oikeesti mä osasin ton lyhennyksen ulkoa silloin :D
Klubistamme oli juttua jossain naistenlehdessäkin ja pidimme klubikokoontumisiakin.
Lähdin metsästämään jotain vanhoja muistoja tuosta ajasta, mutta eipä klubin sivuja enää löytynyt :(
Mistä PJKNFHHJK sai alkunsa?
Hiski kirjoitti 23.5.2003 sfnet:in ihmissuhteet-keskustelupalstalla seuraavasti: “Joskus, olisiko ollut 1996, jhk herätti sfnetin naisissa pahennusta valittamalla työkseen, että suomalaiset naiset eivät pese pillujaan, toisin kuin englantilaiset jotka pesun jälkeen suihkuttavat sinne hajuvettä. Tämä johti legendaarisen Harpyija-klubin perustamiseen kantajäseninään mm. pki (missä hän on nyt?), Birdy ja Batcat.
Harpyijoiden nettisivut olivat suomalaisen feminismin merkittävin saavutus. Kuten Baggie toisaalla totesi, on kosminen vääryys että ne eivät löydy nettiarkistoista kun taas minun vanhat kotisivuni löytyvät, useina kappaleina.”
Muistan hyvin tuon klubin alun: se oli täyttä sotaa!
Olen kerran vuosia klubin virallisen hajoamisen jälkeen törmännyt siihen. Edellisellä työnantajalla istuimme kahvipöydässä kun eräs miespuolinen työtoveri kysyi: “oletko sä harpyija”. Hetken aikaa jouduin olemana ihan hiljaa ennen kuin totesin (ylpeyttä äänessäni) “olen”. Hän oli löytänyt harpyijoiden kotisivut ja Tampereen tapaamisestamme otettuja valokuvia.
Nyt on käynyt mielessä että pitäisikö yrittää etsiä kaikki vanhat harpyijat ja pitää yksi klubikokoontuminen? Birdy on helppo löytää ja arvaan / veikkaan ehkä jopa tiedän että Birdy pitää yhteyttä ainakin yhteen ex-harpyijaan.
Mutta katsotaan nyt - en lupaa yhtään mitään.
