Aihealueen 'Muistoja menneisyydestä' arkisto
Tulin hetki sitten isäni luota kotiin. Kotiin ajellessa katselin auton bensamittaria ja mietin että täytyy huomenna ennen Raumalle lähtöä tankata. Sitten ei tartte siellä päässä tankata ja pääsen lähtemään keskiviikkona heti kello 16 kohti kotia.
Tämä ajatus: Jane ajamassa autolla pitkälle, toi mieleeni muiston teini-iältä. Siinä vaiheessa oli kai jo selvää että musta ei tulekaan opettajaa. Eikä todennäköisesti myöskään lehtitoimittajaa (josta tietyllä tavalla kyllä haaveilen edelleen).
Muistan kertoneeni isälleni että musta tulee reppuri ja alueenani on koko Suomi. Hyppään maanantaiaamuna auton rattiin ja ajelen koko viikon pitkin Suomea kunnes vihdoin perjantai-iltana tulen takaisin kotiin.
Isäni sanoi että haave kannattaa sitten toteuttaa ennen perhettä. Perheen perustamisen jälkeen se on “hieman” hankalampaa. No, niitä reppurin hommiakin tuli kokeiltua - tosin alueena vain silloinen Uudenmaanlääni - mutta ainakaan sillä tuoteryhmällä se ei ollut mun hommaani. Enkä mä enää siihen rupeiskaan. Mulle riittää se, että pääsen pari kertaa kuukaudessa ajamaan kotoa paikkaan A, josta saan sitten ajaa takaisin kotiin.
Multa leikattiin melko tarkkaan tasan kahdeksan vuotta sitten toisesta rinnasta hyvälaatuinen kasvain. Se löyty gynekologin vuosi-tarkastuksessa. Kaikki eteni sen jälkeen kiitettävän nopeasti, mutta aika patin löytymisestä ohutneulanäytteen vastauksen tulemiseen oli elämäni kiduttavinta. Monet kerrat tuli mietittyä että mitä kaikkea sitä pitää tehdä ennen kuin kuolee: testamentti, jutella teinin isän kanssa, hoitaa velat pois…
Sen jälkeen mua on aina hieman pelottanut mennä vuositarkastukseen. Aina käy mielessä että mitäs jos taas löytyy jotain.
Ei onneksi tälläkään kertaa löytynyt mitään. Nyt voi taas vuoden “olla rauhassa”.
Eilen tuli radiosta Foreignin kappale “I want to know what love is”. Olen kuullut tuon kappaleen useasti ennenkin, mutta jostain kumman syystä se eilen herätti nostalgian.
Tuo kappale liittyy hyvin voimakkaasti nuoruusajan poikaystävääni Kettuun. Hän toimi DJ:nä ja Kettu oli hänen DJ-nimensä.
Tapasimme Ketun kanssa ensimmäisen kerran minun ollessani 16. Siihenkin tapaamiseen liittyy musiikki. Olin ostanut ensimmäisestä kesätyöpalkastani itselleni “kannettavan” kasetti-radiosoittimen. Soitin oli helvetin iso ja painoi tuhottomasti, isoja paristojakin siihen meni kahdeksan kappaletta. Se, mikä siitä teki kannettavan oli “kaupanpäälliseksi” tullut punainen kantokassi. Kantokassista sai kaiuttimien kohdalta rullattua kankaan pois, jotta musiikki kuuluisi paremmpin. Soitin oli muistaakseni Sharp-merkkinen ja se maksoi 999 mk.
Olimme ystävättäreni kanssa Espan puistossa ja kasetilta tuli Ottawan kappale “Hands up”. Kettu tuli ystävänsä Maken kanssa siihen ja totesi jotain hyvästä musiikista. Nuorten sävellahjastahan sekin kasetti varmaan oli nauhoitettu, kuten niin moni muukin. Ja varmaan sielläkin kuului Tapani Ripatin ääntä, kun tuo ääliö meni puhumaan musiikin päälle. Uusi musiikki ostettiin yleensä LP-levyillä ja nauhoitettiin siitä sitten kaseteille.
Ilta meni nelistään ja jossain vaiheessa kerroin että käymme ystävättäreni Sadun kanssa usein Kultsalla (Kulttuuritalo) discossa. Siellä oli muistaakseni joka lauantai-ilta limudisco. Kettu sanoi olevansa sen firman palveluksessa, jonka DJ:t soittavat Kultsalla ja sanoi tulevansa joku lauantai sinne soittamaan.
Ja niin hän tulikin :) Tyttöystävänsä kanssa :( No, minulla ja Ketulla ei ollut sen ensimmäisen illan aikana ollut mitään “säpinää”. Olinhan minä hieman ihastunut tuohon komistukseen, mutta ujona tyttönä en ollut tehnyt asian eteen mitään. Jostain syystä Ketun tyttöystävä kuitenkin piti mua uhkana. Itse olisin voinut olla hänen kanssaa kaveri, mutta hän selkeästi inhosi mua sydämensä pohjasta. Ketun tyttöystävä järjesteli jonkinlaista draamaakin sen illan aikana eikä Kettua sen jälkeen enää näkynyt Kultsalla soittamassa.
Törmäsimme Ketun kanssa sattumalta vielä pariin kertaan aseman kulmilla sekä kerran eräässä toisessa discossa. Sturenkadulla, siinä, missä nyt on Tropicario tuli teinidisco. En muista oliko se ikärajallinen vai ikärajaton paikka mutta joka tapauksessa olin Sadun kanssa siellä. Veikkaisin että kyseessä oli limudisco. Ja kuinka ollakaan, Kettu oli soittamassa siellä. Tällä kertaa tyttöystävä ei ollut mukana. Hitaiden aikaan tanssin Ketun kanssa ja muistan miten Foreignin “I want to know what love is” -kappaleen aikana rutistin häntä itseäni vasten ja ajattelin että tämä kappale on minulta hänelle. Hän irrotti minut itsestään, katsoi minua silmiin ja sanoin “tiedän”. Snif ja huokaus :)
Mitään meidän välillemme ei kuitenkaan kehittynyt. Silloin.
Sitten meni pari vuotta ennen kuin törmäsimme hänen kanssaan uudestaan. Vaihdoimme puhelinnumerot ja siitä se sitten lähti. Kettu aloitti armeijan Tuusulassa ja minä kävin siellä iltaisin tapaamassa häntä. Jos hänellä oli iltaloma, menimme Helsingin keskustaan. Kun hänellä oli viikonloppuloma, hän yleensä oli lauantai-illat töissä ja minä olin hänen mukanaan.
Jostain syystä, jota en enää muista, seurustelumme päättyi ennen kuin Kettu pääsi armeijasta. Mitään hirveetä draamaa siihen ei kuitenkaan sisältynyt enkä edes muista itkeneeni hänen peräänsä.
Sen verran nostalginen fiilis tuli eilen, että piti katsoa löytyykö Kettua (muistan hänen oikean nimensä vielä) Facebookista. Ei löytynyt. Googlellakaan en hänestä mitään tietoja löytänyt.
Mistä ihmeestä tuollainen nostalgia välillä kumpuaa? Olen tuonkin kappaleen kuullut moneen kertaan eikä se normaalisti tuo Kettua mieleeni. Nyt oli selkeästikin joku tilapäinen normaalia suurempi mielenhäiriö päällä.
Niin se vaan on, että ei tässä enää edes muista mitä se sellainen kuin “loma” tarkoittaa.
On meinaan kalenteri nyt ihan tarpeeksi täynnä ja päivät venyy. Tänään tuli jo melkein 9,5 tunnin työpäivä. Vieläkin olis töitä, mutta ajattelin tehdä huomenna loput.
Tänään asiakas tilasi koulutusta seuraavaksi puoleksi vuodeksi :) Ensimmäiset noin 20 - 30 kertaa 2 päivää alkaa ensi kuun lopulla ja sitten jatketaan ihan uudella satsilla tammikuun puolessa välissä. Tässä on vaan se ongelma, että mä lupauduin jo toiseen projektiin koko lokakuuksi. Ja lokakuun lopulla on tulossa myös iso keikka. Mutta onneksi resurssointi ei oo mun päänsärkyni ;) No, noi on kaikki semmosia että kyllä mä ne pystyn junailemaan. Tohon lokakuun projektiin otan toisen uuden kouluttajan mukaan, hän pystyy tekemään sitä aika paljon. Ja tolle Puolen Vuoden asiakkaalle menee maksimissaan neljä päivää viikossa (kun koulutukset ovat kahden päivän pituisia), joten hyvin jää viikosta vielä yksi päivä aikaa tehdä vaikka mitä ;) Lisäksi toinen uusista kouluttajista pystyy vetämään niitä koulutuksia. Ja tohon voi tarvittaessa käyttää myös freelancereita. Eli kyllä kaikki hoituu. Varmasti vielä lokakuussa ehdin opettelemaan täysin uuden järjestelmänkin. Vai meneeköhän se jo yli?
Hi-hii “They coming to take me away, ha-haa, they coming to take me away ho-hoo, hi-hii, ha-haa. To the funny farm, where life is beautiful all the time…” Kuka muistaa kyseisen Napoleonin biisin? Meillä oli kotona toi sinkkuna ja sinkun B-puolella oli sama biisi lopusta alkuun. Ja mä jaksoin kuunnella sitä sinkkua, sekä A- että B-puolta vaikka kuinka paljon! No joo, tämmönen sivujuonne tähän väliin ;o
Perjantaina mä menen kouluttamaan yhteen Helsingin parhaista ruokaravintoloista. Halusivat mut tietysti heti aamusta sinne koska perjantaina on Taiteiden yö ja on odotettavissa hässäkkä ilta. Vähän harmittaa, olin vähän toivonut, että asiakas tarjoais lounaan ;)
Sieltä riennänkin sitten Omistajan toimitiloihin pitämään pomon kanssa palaveria ja sieltä sitten omiin toimitiloihin pitämään Puolen Vuoden asiakkasta koskevaa sisäistä palaveria.
Nyt mä lähden kultasepänliikkeestä hakemaan mun ranneketjun ja sykemittarin. Sen mittarin lähetin oli myös lopahtanut, uus maksaa noin 40€. Toivottavasti sitä voi käyttää jumpassa. Koodattava olis maksanut melkeen 70€. No, jos tota ei voi käyttää jumpassa, niin sitten täytyy myydä toi huutonetissä ja ostaa se koodattava. Ai niin… toi pahuksen telkkari pitäis saada sinne huutonettiin kanssa. Viikonloppuna sitte.
Mua voisi kai sanoa kaikkiruokaiseksi, vaikka ihan kaikkea sen syökään.
Ehdottomasti en syö -listalla on kaksi ruokaa tai oikeastaan yksi ruoka ja yksi juures.
Silakkalaatikkoa mä en syö! Mut on lapsena pakotettu syömään Saarioisten silakkalaatikkoa. Se oli sitä aikaa kun kaikkein pienimmätkin kalan ruodot pelotti. Pelotti, että niihin tukehtuu, olihan ruodoista aina varoiteltu. Muistan kun ennen mikroaaltouunien aikaa söin monta tuntia kylmää silakkalaatikkoa. Pienen pieni nokare silakkalaatikkoa suuhun ja lasillinen maitoa päälle. Kuinkakohan monta litraa maitoa join sen ruokailun aikana?
Mä tykkään silakoista ihan älyttömän paljon ja esimerkiksi paistetut silakat ja perunamuussi on taivaallisen hyvää ruokaa (lähtiskö joku mun kanssa vaikka Sikalaan syömään niitä?) ja periaatteessa täysin samaa kuin silakkalaatikko. Mutta luonto vaan ei anna periksi edes maistaa sitä.
Juures, jota en syö, on selleri. Mä yksinkertaisesti vaan en tykkää siitä! Siitä sanonkin joskus että olen allerginen sille. Selleristä on “turvallista” sanoa että on allerginen sille, koska se oikeasti allergisoi. Toisin kuin esimerkiksi maksa, jolle olen kuullut aika monen teinin olevan “allerginen” ;) Hauskaa muuten, että teini joka on maksalle “allerginen” voi hyvin silti syödä Saarioisten maksalaatikkoa. Tai kasvissyöjäksi ruvennut teini voi syödä Mäkkärin Big Mac -aterian ;)
Sitten on kaksi sellaista asiaa, joita mieluummin olen syömättä. Syy molempien mieluummin syömättömyyteen on se, että olen joskus saanut molemmista tarpeekseni.
Ensimmäinen on jäätelö. Nyt olen jo joitakin vuosia, ehkä noin 4 - 5 vuotta syönyt silloin tällöin suklaajäätelöä, tiikeriä tai trioa. Muuten ei uppoo vieläkään. Jäätelöstä sain tarpeekseni silloin kun odotin teiniä. Mä söin ihan järkyttävät määrät jäätelöä päivässä. Äitiyslomalle jäätyäni mulla saattoi mennä suurin osa päivästä siihen kun kävelin kauppaan ostamaan jäätelön, lähdin kävelemään jäätelön kanssa kotiin ja kun se jäätelö oli loppu käännyin takaisin kauppaan ostamaan lisää jäätelöä. Sitä meni oikeasti litratolkulla. Ennen kuin rupesin syömään jäätelöä söin näkkileipää ja join maitoa. Selkeästi mulla oli tarve saada kalsiumia. Raskauden jälkeen meni yli 10 vuotta niin, etten syönyt jäätelöä ollenkaan.
Toinen, josta olen saanut tarpeekseni on mansikat. Olin monta kesää torilla töissä, kesiä taisi tulla seitsemän tai kahdeksan ja niitä varmasti olisi tullut paljon lisää, jos en olisi sitten eräänä kesänä ollut vahvasti raskaana. Muuten tein vain lauantait mutta opiskelujen jälkeisen kesän tein 6-viikkoista päivää torilla vihanneksia, kasviksia ja hedelmiä myyden. Olin koko ajan samalla kauppiaalla mutta torit vaihtuivat. Muutama kesä oltiin Kauppatorilla, muutama kesä Hietalahdessa ja loput Tapiolassa. Kauppatorilla on tiukat säännöt mitä saa myydä ja siellä meillä olikin vain vihanneksia, muilla toreilla sai myytävien tuotteiden kirjo olla laajempi ja sitten meillä olikin sekä vihanneksia että marjoja. Meillä oli vapaa syöntioikeus tiskistä. Tykkäsin syödä tomaatteja ja kukkakaalia. Tomaatin ahmiminen loppui sinä kesänä kun suun limakalvot menivät voimakkaista kotimaisista tomaateista rikki. Pariin päivään ei pystynyt pistämään suuhunsa mitään, mikä ei olisi kirveltänyt. Kun siirryimme Hietalahteen tuli valikoimaamme myös mansikat ja herneet ja niitä tuli sitten popsittua tiskistä. Suhteellisen nopeasti huomasin olevani herneille allerginen jotain jäljellä jäi vain mansikat. Niitä tuli sitten syötyä niin paljon, ettei oikein maistu tänä päivänäkään :( Saatan kesän aikana maistaa 2 - 3 mansikkaa, mutta se riittää mulle. Kesän juhlissa on tietysti aina tarjolla se perinteinen mansikka-kermakakku. Yleensä se jää multa jopa maistamatta. Kahdesta syystä: siinä on niitä mansikoita enkä muutenkaan ole mikään täytekakkujen ystävä, ne jää multa yleensä muutenkin syömättä. Olen ottanut sen mansikkakakunkin kanssa vähän sen linjan että sanon olevani mansikoille allerginen. Paljon helpompaa niin, kuin ruveta selittämään ettei pidä mansikoista, se yleensä herättää kummastusta.
Sitten on ihan oma lukunsa noi mun oikeat ruoka-aine allergiat: pähkinät (hasselpähkinäsuklaa on aivan ihanaa, mutta eipä sitä voi syödä, hasselpähkinä on nimittäin se kaikkein pahin mun allergeeneistäni), tuore omena (koivun kanssa ns. ristikkäisallergia), herneet ja pavut (ovat pähkinöiden kanssa samaa sukua), sinapin siemenet, paprikajauhe (mutta ei tuore paprika). Mausteita on vielä muitakin, joille olen allerginen (esimerkiksi kurkuma), mutta niistä en ole viitsinyt pitää “lukua” kun niiden välttäminen on lähes mahdotonta niin kauan kuin meinaa syödä missään muualla kuin kotona. Siinä varmaan on yksi syy siihen, että mulla on tämä “krooninen nuha”, aina on elimistössä jotain, jota elimistö ei kestä.
Joissakin ruoka-aineissa on myös se, että raakana ne eivät mene, mutta käsiteltyinä kyllä. Sellaisia ovat esimerkiksi omenat. Voin hyvin juoda omenamehua tai syödä uuniomenoita. Omenoista häviää se joku aina kun sitä käsitellään. Voin myös syödä suolapähkinöitä
Suomen vanhin asukas, Aarne Arvonen, täyttää tänään 111 vuotta (samana päivänä kun teini täyttää 19).
Uutisen kuultuani rupesin miettimään sitä, miten paljon maailman on täytynyt muuttua hänen elämänsä aikana. Rupesin peilaamaan sitä omaan elämääni, jota on takana 42 vuotta. Ja jos otan siitä vain sen osan, jonka itse muista, niin vuosia on noin 35 tai vähän yli.
Jätän näistä “uutuuksista” pois “itsestään selvyydet”, kuten kännykän, PC:n ja internetin.
Ensimmäinen tekninen muutos jonka muistan, on väri-tv. Muistan kun se tuli meille kotiin. Käsittääkseni vielä suhteellisen aikaisessa vaiheessa. Isäni oli silloin töissä kodinkoneliikkeessä. Hän toimi autokuskina ja mm. asensi ostetut televisiot kotiin kuljetuksen yhteydessä. Luulen, että saimme väri-tv:n suhteellisen edullisesti.
Veinin mummu (Espoossa) pesi pyykkiä pulsaattorikoneella ja toinen mummu pyykkilaudalla.
Vaasankadun mummulla oli sellainen wc, jossa vesisäiliö oli lähes katon rajassa ja wc vedettiin ylhäällä olevasta ketjusta, jonka päässä oli puinen kädensija.
Vaasankadun mummulla ei ollut jääkaappia vaan maitotaloustuotteet säilytettiin ikkunoiden välissä.
Jouluna 1971 meille tuli täysin uusi auto, Toyota Cressida, vuoden 1972 mallia. Autossa oli turvavyöt takapenkilläkin ja pidin isääni täysin kajahtaneena kun hän sanoi, että tästä lähtien myös takapenkillä käytetään turvavöitä.
Mikroaaltouuni oli tosi hieno juttu. Sen jälkeen kun se tuli, meillä syötiin monta viikkoa iltapalaksi mikrossa “paistettua” HK:n Sinistä. Sitä ennen oli pitänyt parilalla ja hellalla valmistaa porilaisia (jotka muuten on helvetin paljon parempia kuin mikrossa tehty HK Blue).
Muistan kun bussilippuja pystyi ostamaan etukäteen ja ne oli sellaisia paperisia repäistäviä lippuja.
Olen ensimmäisessä vakinaisessa työpaikassani kirjoittanut telexejä. Mua 5-vuotta nuoremmat ei edes tiedä mikä on telex.
Sitten firmaan ostettiin faksi. Puhuin puhelimessa faksin vieressä saman aikaisesti kun minulle lähetettiin faksia Turusta. Olin todella hämmästynyt: se paperi tulee noin nopeasti ja alkuperäinen jäi Turkuun. Mahtava laite!
Kirjoituskoneeni oli punainen IBM:n pallokone ja myyntitilastot laskin Canonin nauhalaskurilla. Kuun vaihteen jälkeen mun työhuoneeni (oma työhuone) oli “täynnä” laskukoneen käytettyä nauhaa.
Pitkän vinkumisen jälkeen sain kirjoituskoneen, jolla pystyin kirjoittamaan neljä riviä tekstiä pienelle kirjoituskoneessa olevalle näytölle ennen tekstin tulostamista paperille.
Vaihdoin työpaikkaa ja tuli aika jolloin sain kollegan kanssa yhteisen PC:n. DOS-pohjainen kone, jossa piti vaan tietää mikä funktionäppäin tarkoittaa esimerkiksi komentoa “tallenna”. Kukaan ei ollut kertonut mulle, että myös “tallenna nimellä” -komento on olemassa ja niin mä pitkään kirjoitin kaikki tarjoukset alusta asti ;) Ehkä juuri tuosta johtuen kiinnostuin myöhemmin tietotekniikasta ja rupesin sen kanssa ns. itse oppineeksi guruksi.
En ole täysin varma tapahtuiko tämä ennen vai jälkeen teinin syntymän, mutta joskus 80-90 -lukujen taitteessa kuitenkin: meillä töissä sai polttaa omassa työhuoneessa. Jokaisella oli oma työhuone tai yhdessä huoneessa oli korkeintaan kaksi työntekijää. Myös kahvitilassa sai tupakoida. Jossain vaiheessa mietin, että mulla menee hirveesti työpäivän aikana tupakkaa. Suurin osa polttamatonta. Sytytin tupakan aina ennen kuin soitin jollekin tai vastasin puhelimeen. Siinähän se tupakka sitten paloin polttamattomana tuhkakupissa. Päätin että rupean tupakoimaan kahvitilassa, koska se oli huonettani vastapäätä, käytävän toisella puolella. Pari päivää ehdin siinä poltella ennen kuin esimies käveli ohi kun olin kahvitilassa ei-kahviaikaan. Hän kysyi mitä teen ja kerroin hänelle päätöksestäni. Sain tiukan määräyksen polttaa omassa huoneessani.
Samaisessa työpaikassa meillä oli käytössä sisäpuhelimet, ns. batman-puhelimet, joilla pystyttiin soittamaan sisäpuheluita ja jopa jättämään soittopyyntöjä. Soittopyyntö toimi käytännössä niin, että soittopyynnön saaneen henkilön batman-puhelimessa vilkkui valo ja hän pystyi katsomaan mistä numerosta hänelle on jätetty soittopyyntö.
Kotona mulla oli aikanaan lankapuhelimessa kolme erilaista puhelinvastaajaa (eri aikaan kaikki). Ensimmäisessä soittopyynnöt tallentuivat tavalliselle C-kasetille. Toisessa oli niitä pieniä kasetteja, joita käytettiin mm. sanelukoneissa (en nyt muista mikä sen kastin “nimi” on). Kolmas muistutti jo matkapuhelinvastaajaa. Eli vastaaja oli jossain operaattorin palvelimella eikä kotona ollut mitään laitteita. Se vastaaja oli jopa kaukopurettava.
Näitä olis varmaan vaikka kuinka paljon, jos vähän aikaa miettisi, mutta nää tuli mieleeni enempiä miettimättä.
Jos mä muistan noin paljon “lonkalta”, niin miten ihmeen paljon muutosta on kokenut 111-vuotias ihminen. Varsinkin sellaisia asioita, jotka ovat meille jo itsestään selvyyksiä. Autoistuminen, sähköistyminen, juokseva vesi, lämmin vesi jne.
Kirjoitin jokin aika sitten “entisestä ystävästä”, jonka tarina on aika kamala siltä osin kuin minä sen tunnen.
Tutustuin Virveen ja hänen miesystäväänsä Jukkaan joitakin vuosia sitten. Sanoisin että joku 4 - 5 vuotta sitten. Virve ja Jukka eivät olleet varsinainen pari, vaan molemmat olivat omalla tahollaan naimisissa. Virve oli jo tehnyt päätöksen erota eikä kauaa mennytkään kun hän muutti aviomiehensä luota pois. Virve odotteli kovasti että Jukkakin muuttaisi heidän yhteiseen asuntoonsa, mutta eipä Jukka vaan muuttanut. Asui vuoron perään Virven ja vaimonsa luona. En enää muista, mikä oli Jukan selitys sille, että hän ei muuta pois vaimonsa luota. Virve laittoi avioeropaperit eteenpäin. Jukka ja Virve olivat asuneet yhdessä lähes vuoden ennen kuin Jukka laittoi omat paperinsa eteenpäin. Lopulta Jukka sitten kuitenkin muutti Virven luokse, mutta se ei Virven elämää helpottanut. Päin vastoin.
Jukalla rupesi olemaan “ylitöitä” ja kun Virve kävi katsomassa Jukan entisellä kodilla, niin siellähän Jukan auto oli. Jukan selitys oli se, että koska tuleva ex-vaimo on alkoholisti niin hänen täytyy välillä käydä siellä, jotta ex-vaimo ei sekoaisi. Kehotin Virveä moneen kertaan jättämään Jukan, mutta hän rakasti niin kovin, ettei voinut.
Kerran Virve soitti mulle ja pyysi mua mukaan - hän halusi mennä käymään Jukan ja hänen ex-vaimonsa kotona kun Jukka on siellä. Lähtisin hänelle “turvaksi”. Lähdin mukaan. Siellähän he istuivat kaksin ja Jukan ex-vaimo veti viinaa. Minäkin täysin syyttömänä jouduin haukkujen kohteeksi, mutta terveinä sentään pääsimme lähtemään.
Lopulta Jukka sitten muutti Virven luokse niin “lopullisesti”, että vei tavaransa sinne. Virve mustasukkaisuuttaan (ei tosin täysin turhan) tutki ja tonki kaikki Jukan tavarata. Tiliotteista hänelle selvisi, että Jukka “lainaa” ex-vaimolleen rahaa, maksaa hänen kännykkälaskut ja maksaa yksin jotkut heidän yhteiset lainansa. Sen takia Jukalla ei ollut koskaan “varaa” maksaa hänen ja Virven vuokrasta edes osaa eikä varaa osallistua ruokakuluihin. Riitahan näistä tietysti tuli!
Ja Jukka kävi edelleen panemassa ex-vaimoaan.
Kerran kun Jukka taas oli ex-vaimon luona Virve soitti mulle ja kysyi, että jos hän tulisi meille, lähtisinkö hänen kanssaan baariin. Lupasin lähteä. Mä kyttäsin silloin tällöin ikkunasta näkyykö Jukkaa meidän pihalla, mutta ei näkynyt. Ehdotin Virvelle, että lähdetään Hesaan, mutta hän halusi tuohon paikalliseen, samaan baariin siis, jossa olimme tavanneet. Eikä me kovin kauaa ehditty siellä olemaankaan kun Jukkakin tuli sinne “sattumalta”. Todennäköisesti Virve halusikin sitä, että Jukka tulisi hakemaan hänet. Ja niinhän siinä kävi, että Jukka ja Virve sopivat taas riitansa ja he lähtivät yhdessä pois. Minä jäin yksin baariin ja seuraavana päivänä Virve tuli hakemaan tavaransa ja autonsa mun luota.
Seuraavana viikonloppuna Virve ja Jukka olivat lähdössä yhdessä ulos, kun heille tuli riitaa jostain. Lopulta Virve lähti yksin baariin, johon heidän piti mennä yhdessä. Jukka lähti autolla hänen peräänsä, raahasi hänet väkisin autoonsa, vei kotiin ja veti turpiin.
Vieläkään Virve ei luovuttanut “olihan mussakin vikaa, kun sanoin niin rumasti”… yritin puhua hänelle järkeä, mutta turhaan :(
Sitten Virve ajoi ikävän kolarin, jossa kuoli 15-vuotias poika.
Virve soitti mulle ja pyysi mua tukihenkilöksi kriisitapaamiseen. Hän halusi mut sinne, koska ei luottanut Jukkaan, eikä sellaista ihmistä voi tukihenkilöksi ottaa. Lupasin lähteä. Meni jokin aika ja Virve soitti mulle. Hän menee sittenkin Jukan kanssa. Vielä tänä päivänäkään mulle ei ole selvinnyt että miksi.
Eikä edellisestä turpiin vetämisestä mennyt pitkäkään aika, kun taas oli joku riita ja Jukka veti Virveä turpiin. Tässä vaiheessa Virve onneksi sai tarpeekseen. Hänellä ei ollut nettiyhteyttä kotona eikä töissä, joten mä etsin hänelle netistä asuntoja ja faksasin tietoja hänelle töihin. Ei mennytkään kauaa kun hän löysi asunnon. Ja muutti salaa pois, jättämättä Jukalle mitään tietoa siitä missä hän on.
Jukka meni Virven työpaikalle ja kävi sen jälkeen päivittäin häiriköimässä häntä töissä. Kehotin Virveä soittamaan poliisit. Ei soittanut. Olimme Virven kanssa päivittäin yhteyksissä ja häntä pelotti hirmuisesti.
En tiedä, mitä tapahtui, mutta lopulta Jukka muutti taas Virven luokse. Ja silloin hän kielsi Virveä pitämästä minuun yhteyttä. Olihan minun “syytäni”, että olimme käyneet Virven kanssa baarissa. Kuten myös se, että Virve oli muuttanut pois.
Meni joitakin vuosia niin, etten kuullut Virvestä mitään. Sitten eräänä päivänä kaksi vuotta sitten soitin hänelle töihin. Halusin kuulla miten heillä menee.
Jukka ei ole enää hakannut Virveä. “Koska mä en enää sano sille vastaan mihinkään”. Virve ei enää rakasta Jukkaa mutta ei vaan saa lähdetyksi parisuhteesta pois. Virve on itse asiassa 17-vuotiaasta lähtien asunut aina miehen kanssa. Hän meni naimisiin 17-vuotiaana, muutti avioliitosta suoraan toisen aviomiehensä luokse ja toisen aviomiehensä luota “yhteen” Jukan kanssa.
Edellis syksynä Virve soitti ja kertoi että hän on lähdössä työkavereiden kanssa jonnekin illan viettoon. Kysyi pääsisinkö minä lähtemään myöhemmin samana iltana hänen kanssaan jonnekin. Kyseessä oli sama ilta, jolloin juhlimme ex-meehen 50-vuotispäiviä, joten en voinut lähteä.
Taisi olla sama puhelu, jonka aikana Virve kovasti mietti, josko olisi kertonut Jukalle nähneensä mut sattumalta jossain ja kuulleensa että seurustelen. Jos se olisi tehtyt musta “vähemmän vaarallisen” Jukan silmissä ja olisimme taas voneet pitää yhteyttä.
Nyt en ole taaskaan pitkään aikaan kuullut Virvestä mitään. Oliskohan ollut viime kesänä kun viimeeksi juttelimme. Toki aina vähän mietityttää, että miten hän on jaksanut vai mahtaako ylipäänsä enää edes olla hengissä. En halua vaikeuttaa hänen elämäänsä ottamalla minkäänlaista yhteyttä muutoin kuin korkeintaan soittamalla töihin. Sen taidankin tehdä taas jossain vaiheessa kunhan lomakausi on ohi.
Miks perkele aina käy näin???
Lupasin eilen - onneksi vaan alustavasti, mennä Tuulikin luokse ensi viikonloppuna.
Tänään sitten tuli teinin kummitädiltä sähköposti, jossa hän ehdottaa Ryhmä Rämän terassikeikkaa ensi lauantaiksi. Yritin etsiä artikkelia, jossa olisin kirjoittanut Ryhmä Rämästä mutta en löytänyt, joten tähän lyhyt yhteenveto, mistä on kysymys: kyseessä on seitsemän hengen ryhmä, joka rämäili kauppaopiston aikaan. Yhtä Ryhmä Rämäläistä ei ole tavoitettu, mutta muut ovat kasassa. Yksi Rämän jäsenistä on myös entinen poikaystäväni - jänskättää taas ihan järjettömästi, että miltä hänen tapaamisensa yli 20 vuoden jälkeen tuntuu ;)
Vastasin Ryhmä Rämän viestiin heti, että ihmiset kuittaisivat mahdollisimman nopeasti ovatko tulossa lauantaina terassille vai ei. Jos Ryhmä Rämä kokoontuu, niin se ehdottomasti menee Tuulikille menon edelle. Ryhmä Rämän tapaamisesta on pitempi aika ja lisäksi täytyy sovitella monen ihmisen aikatauluja, eli jos se onnistuu, niin varmasti jää Janakkalassa käynti toiseen kertaan. Harmittaa vaan, että menee päällekkäin :(
Mun piti tehdä tää ilta töitä, mutta en mä jaksanut tehdä kuin 18 saakka. Teen loput huomenna tai sunnuntaina. Ja tekemistä on kyllä muutenkin. Olen lähes satavarma, että mun koneelle on murtauduttu. Sain töistä kollegalta erilaisia ohjelmia ja muita ohjeita, joiden avulla hän pyrkii löytämään murtautujan tai jotain muuta fiksua, jotta saisimme torpattua hänet pois tältä koneelta. Pöyrittelen siis niitä ohjelmia ja dos-käskyjä koneessa tämän illan. Avuksi täytyy kyllä ottaa pullollinen skumppaa ;)
No niin, soitin juuri puhelun entiselle työkaverille, Tuulikille. Hän on se, joka muutti vuosia sitten Janakkalaan. Kävin heidän luonaan Janakkalassa kerran ja siihen se yhteydenpito sitten loppui :(
Puolitoista tuntia juteltiin puhelimessa. Ensin käytiin läpi missä mennään nyt, sitten haukuttiin miehet (yllätys!)ja lopulta muisteltiin menneitä. Ja kyllä siinä menneiden muistelmisessa riittikin muistelemista :)
Tuulikin esikoisella ja Teinillä on ikäeroa vajaa vuosi ja muisteltiin paljon poikien toilailuja. Omiamme emme viitsineet :)
Sain kutsun kylään viikon päästä. Tuulikin kuopus pääsee ripiltä sunnuntaina. “Tulet perjantaina. Sä teet niin hyvää ruokaa ja laitoit aina semmosia herkkuja, että tuut tänne perjantaina. Mä laitan sut perjantaina hommiin ja sitten saunotaan ja ryypätään”. No mikäs siinä, ei ole sillekään viikonlopulle mitään tekemistä, joten vois sitä vaikka mennäkin. Tuulikki sanoi että pitää ottaa Teinikin mukaan. Toki yritän houkutella hänet lähtemään, mutta epäilen, ettei häntä juurikaan kiinnosta lähteä. Paitsi jos hän sattuu muistamaan Tuulikin ja ne kaikki kivat viikonloput joita yhdessä vietettiin. Yhtenä kesänä käytiin porukalla Muumi-maailmassakin.
Ens perjantaina mulla on asiakkaan kanssa kesälounas kello 13, joten kovin aikaisin en pääse lähtemään, mutta viimeistään kello 16, kun pakkaan kaiken valmiiksi. Tulen lounaalta, hyppään autoon ja lähden ajelemaan.
Heh! Ihme muistoja ihmisille jää. Tuulikki mietti että mahdammeko me enää tuntea toisiamme ulkoisesti. Sitten hän sanoi: “Mä muistan kun sulla oli aina niin nättejä mekkoja. Semmosia puoleen sääreen ulottuvia nättejä mekkoja”. No, enpä ole tuollaisia pitemmän puoleisia hameita käyttänyt enää vähään aikaan ;)
Sen verran jäi kaivelemaan tuo sunnuntainen kirjoitus että laitoin maanantaina kolmelle kadotetulle ystävälle viestin. Ja kaikki kolme vastasivat :)
Yksi yritti jopa soittaa kun olin Kuopion lentoasemalla odottelemassa konetta, mutta olin silloin jo tavannut tuttuni enkä vastannut hänen puheluunsa. Laitoin sitten taksissa viestin, että soitan joku ilta. Tänään olen väsymyksen vuoksi sen verran epäsosiaalisella tuulella että en viitsi soittaa. Nautin yksinäisyydestä kun teinikin on poissa kotoa. Soitan hänelle huomenna.
Toinen ilmoitti että hän on kaksi viikkoa vielä lomalla, mutta ottaa sen jälkeen yhteyttä.
Ja kolmas viettää kesän poikansa kanssa ja ottaa yhteyttä kun poika elokuun 8. päivä taas “kotiutuu” lähivanhempansa luokse.
Asiat siis etenee.
Ensirakkauden kanssa ollaan kanssa yritetty sitä lounastapaamista sopia moneen kertaan. Muistaakseni hän on tämän viikon lomalla, mutta sitten taas ens viikon töissä. Toisaalta mulle tulee ne kaksi perehdytettävää, joten joudun olemaan päivät toimistolla, eli lounastapaamisen sopiminen on hieman hankalaa. Se täytynee suosiolla siirtää syksyyn.
