Janen elämää

Uuden ulkoilupuvun hankintaan

17. Lokakuu, 2008 @ 18:48 kirjoittaja jane

Kävi sitten aamulenkille lähtiessä niin, että Raitapaidat eivät hetkeen olleet mun hallinnassani (mistä tulikin mieleeni, että mulla on pussillinen nakkeja ulkoilutakin taskussa, parasta hakea ne pois ennen kuin unohtuvat kokonaan ja rupeavat haisemaan). Olin pakannut vähän autoon vietävää tavaraa mukaani kun lähdimme lenkille. Niitä tavaroita kai tossa ulko-oven toisella puolella vielä ihmettelin tai jotain muuta sähläsin kun Raitapaidat havaitsivat kissan. Ja sitten mentiin! Mulla ainoa ajatus päässä oli: pidä perkele hihnasta kiinni. Ja minähän pidin.
Se on kumma juttu, että kun jalat lähtee holtittomasti viemään, niin niitä ei sitten saa minkäänlaiseen järjestykseen. Yritin huutaa koirille, mutta suustani ei tullut sanaakaan. Jalat viuhtoivat villisti edes-taakse-ylös-alas-sivulle-itään-länteen ja joka suuntaan kunnes kohtasin isänmaan. En tiedä pysähtyivätkö koirat sen vuoksi, että yhtäkkiä olikin perässä yli 70 kiloa painoa vai oliko kissa jo kerennyt näkökentän ulkopuolelle. Siinä minä sitten kuitenkin makasin maassa. Kämmenessä reikä ja ulkoiluhousujen polvi puhki :( Polvikin on varsin kauniin näköinen. Ensi viikko kuljetaan siis pitkissä housuissa.
Mutta koirat oli mulla kiinni koko ajan.
Koko aamulenkki oli muutenkin semmonen reissu, että he-he.
Lähdimme samalle lenkille, joka kävimme silloin kun tapasin nämä Raitapaidat ensimmäistä kertaa. En kuitenkaan muistanut ihan tarkkaan mistä lenkki lähtee, joten päätin kiertää sen päinvastaiseen suuntaan.
Käynnistä on jo jonkin verran aikaa, joten täysin selvää muistikuvaa mulla ei reitistä ollut. Onneksi koirat pystyi pitämään irti ja ne tuntevat reitin hyvin. Ne mm. ohjasivat mut yhdelle polulle jota en olisi muuten kyllä muistanut. Polulta tulimme kallion päälle eikä koiria enää näkynyt. Ajattelin että ne olivat lähteneet taas jonnekin omille reissuilleen ja tulevat kyllä kohta perässä. Minä jatkoin matkaa polkua pitkin. Sitten jossain vaiheessa mua rupes mietityttämään. Mulla oli suhteellisen selkä kuva kallion päälle kiipeämisestä. Olivatko koirat sittenkin menneet sinne minne piti eivätkä vaan käyneet “katselemassa maisemia”? Kun sitten ylitin ojan, jonka päälle oli rakennettu pieni silta olin varma, että nyt meni pieleen. Mulla nimittäin ei ole minkäänlaista muistikuvaa minkään ojan ylittämisestä. Ei muuta kuin omia jälkiä pitkin takaisin!
Se on kumma että kun tuntemattomassa metsässä kulkee yhtä polkua niin muita polkuja ei huomaakaan. Mutta sitten kun pitäisi tulla sitä samaa polkua takaisin, niin johan on risteäviä polkuja sinne ja tänne. Koirat ei ihan tajunneet mitä tapahtuu, joten ne eivät enää niin innokkaasti juosseet mun edelläni. Ja ehkä ne rupesivat olemaan väsyneitäkin
Tulimme takaisin kalliolle mutta eihän koirat enää siinä vaiheessa lähtenee sinne minne ohi kävellessäni olivat menneet (ehkä niiden ei pitänytkään mennä) joten jouduimme palaamaan omia jälkiämme pitkin takaisin lähtöpisteeseen.
Olen ihan varma, että olisimme olleet noin kahden minuutin päässä siitä peltoaukeasta, jota odotin koko ajan. Se olis vaan niin mun tuuria. Mutta jossain vaiheessa on tehtävä se päätös että katsooko mihin tämä tie vie vai palaako takaisin alkuun.
No, ei onneksi sentään eksytty, mikä on iloinen asia :)
Raitapaitojen omistajan lento lähtee ihan näillä hetkillä Brysselistä kohti Helsinkiä. Odotan vielä että kone muuttuu “Departed” ja poistun sitten Alkon kautta kotiin.

   Aihe sattuu ja tapahtuu