Puolassa 2. - 8.4.2008
20. Huhtikuu, 2008 @ 21:46 kirjoittaja jane
Keskiviikko 2.4.
Herätyskello soi hävyttömän aikaisin, mutta sitten oltiin kyllä kentälläkin ajoissa, joka on aina positiivista. Mua inhottaa juosta kiireellä paikasta toiseen, joten olen yleensä hyvissä ajoin joka paikassa. Toisaalta se herätyskellon aikainen soiminen ei meikäläistä päässyt häiritsemään, nukuin yön huonosti :(
Lennot olimme varanneet Blue1:lta ja pikkasen mua hirvitti jo etukäteen että miten paljon lento mahtaa olla myöhässä, mutta eihän se ollut yhtään :)
Tämä oli ensimmäinen kerta kun lensin halpalentoyhtiöllä eikä mulla ollut mitään käsitystä siitä, onko koneessa minkäälaista tarjoilua. Nyt voin kertoa, että ei ollut. Myynnissä oli kahvia ja sämpylää ja varmaan jotain muutakin. Mua ei kuitenkaan kiinnostanut kuin ”pakollinen” lomashampanja. Blue1:lla vaan joutui tyytymään lomakuohuviiniin. Monivuotisen perinteen mukaan otan aina lomalle lentäessäni koneessa shampanjan. Ihan loman alkamisen kunniaksi :)
Varsovan kentällä meillä oli bussikuljetus koneelta terminaaliin ja matkalla laukkuhihnoille poikkesimme Hukkiksen kanssa vessassa. Kun on kaupungilla liikenteessä on parasta käydä vessassa silloin kun siihen on mahdollisuus, vaikka ei hätää olisikaan. Kun menimme laukkuhihnoille, luki monitorissa jo teksti ”Last bag”. Hemmetin nopeeta toimintaa siis!
Sitten ei muuta kuin etsimään bussipysäkkiä. Tiesimme että bussilla numero 175 pääsee keskustaan. Ulos mentyämme emme nähneet missään bussipysäkkiä tai yhtään bussia. Siirryimme kerrosta ylemmäs eli lähtevien lentojen kerrokseen ja siellähän olikin ulkona bussipysäkki. Aikataulu kertoi, että linja 175 kulkee 10 minuutin välein. Bussi tuli, pysähtyi, purki matkustajia ulos ja me menemme etuovesta sisään. Tarjoan kuskille rahaa, hän sanoo ”skädälädä” (puolalan kieli on käsittämätöntä möngenrrystä) ja näyttää sormellaan alaspäin. Jahas, päättelimme että sieltä saapuvien lentojen kerroksesta täytyy käydä ostamassa etukäteen bussilippu. Eikun takaisin.
Naureskelimme Hukkiksen kanssa, että kohta on varmaan Puolan salainen poliisi perässämme kun me pyörimme kuin väkkärät edes takaisin lentoasemalla. Liput ostettiin kioskista ja köpöttelimme takaisin yläkertaan ja bussipysäkille.
Vähän vielä mietitytti mitä niille lipuille pitää bussissa tehdä mutta kun pääsimme bussiin sisään huomasin leimauslaitteen ja tungin lippuni sinne. Leimauslaite imaisi lippuni hirmuisella voimalla ja nopeudella, mä totesin ”hui!” ja astuin askeleen taakse päin, kun pelästyin, että laite vie koko käteni ;)
Bussi lähti jatkamaan matkaa ja hetken päästä se oli siellä alatasolla! Pysäkki oli niin hyvin jemmattu, että me emme olleet nähneet sitä lentoaseman ovelta. Eikä alakerrassa ollut edes opasteita bussille, mutta yläkerrassa oli. Alataso oli bussin päätepysäkki ja se seisoi hetken aikaa siinä. Siellä kuski myös myi lippuja. Olimme siis vaan olleet väärällä pysäkillä ja ensimmäisen bussin kuljettaja oli varmaan sanonut meille, että menkää alakertaan, myyn teille liput siellä.
Mulle meinas tapahtua tapaturma lähes heti kun bussi lähti liikkeelle. Bussilla taisi olla etuajo-oikeus liikenneympyrässä mutta eräs henkilöauto vaan väkisin änkes ja änkes bussin eteen. Bussi jarrutti voimakkaasti ja mä putosin penkiltä. Siis kirjaimellisesti. Mutta onneksi vain putosin enkä loukannut itseäni.
Bussissa oli hyvä pysäkkikartta ja kaikki pysäkit oli nimetty selkeästi (vaikka ei siitä kielestä kyllä mitään selvää saa!) joten onnistuimme jäämään pois oikealla pysäkillä. Pysäkki oli aivan rautatieaseman edessä. Mutta, mutta… Mites me pääsemme tien toisella puolella sijaitsevaan asemarakennukseen, missään ei näy jalankulkijoiden liikennevaloja tai edes suojatietä? Alikulkutunnelia pitkin tietysti.
Nälkä rupesi jo vaivaamaan molempia ja koska tarkoituksemme oli keretä vajaan tunnin päästä lähtevään Krakovan junaan kävimme syömässä lounaan korvikkeen paikallisessa Mäkkärissä.
Sitten junalippujen ostoon. Lippujen myyjä ei puhunut englantia, mutta onnistuimme silti saamaan liput haluamaamme junaan. Kun olimme ostaneet liput, oli kantaja kimpussamme kuin hyeena. Emme huolineet kantajaa. Hän kysyi olemmeko norjalaisia ja kun vastasin että emme, vaan suomalaisia, hän totesi ”aa, Janne Ahonen” :)
Lähdimme etsimään oikeaa raidetta. Menimme asemahallista rappuset alas ja sieltä löytyi kylttejä, joissa kerrottiin että tuosta pääsee sille ja sille laiturille jolla on se ja tämä raide. Jokaisella laiturilla oli siis kaksi raidetta. Laitureilla oli opastemonitoreja, mutta missään niistä ei ollut minkäänlaista mainintaa Krakovaan menevästä junasta. Yritimme tulkita oikeaa raidetta tai edes laituria aseman seinällä olevasta paperisesta aikataulusta mutta ei siitä mitään tullut. Lopulta ei auttanut muu kuin pysäyttää yksi alkuasukas ja kysyä häneltä mahtoiko hän tietää mistä Krakovan juna lähtee. Hän sanoi että tuolta laiturilta, mutta raiteesta hänellä ei ole tietoa. Tieto oikeasta laiturista kuitenkin helpotti.
Junaa odotellessamme kuulutettiin jotain ja sen jälkeen suurin osa ihmisistä lähti valumaan toiseen päähän laituria. Katselimme sitä valumista ja mietimme että pitäisikö meidänkin valua. Mutta koska kaikki eivät valuneet, emme mekään lähteneet. Vain muutama minuutti ennen junan tuloa opastekylttiin tuli tieto siitä kummalta raiteelta junamme lähtee.
Edessä oli kolmen tunnin junamatka Krakovaan.
Maisemat olivat äärimmäisen tylsät. Suurimmaksi osaksi vain risukkoista metsää. Kiinnitimme huomiota siihen että hyvin monen talon pihalla oli kanoja. Ilman minkäänlaista aitausta. Eikä junaradan vieressäkään ollut minkäänlaista aitaa. Kanoilla oli siis vapaa pääsy ihan minne tahansa – halutessaan vaikka junan alle :o
Maalaistalojen pihoilla näkyi paljon myös jotain pieniä puita. Noin omenapuun kokoisia, mutta todennäköisesti ne eivät olleet omenapuita. Mietimme mikä on se, jota puolalaiset viljelevät niin ”paljon”. Ehkä raparperi- tai kurkkupensaita? ;)
Krakovan asemalle saavuimme puoli tuntia aikataulusta myöhässä. Jäimme heti junasta pois jäätyämme laiturille tupakalle ja eräs puolalainen mies tuli selittämään miellä jotain. Tupakoitamme hän näytti kovasti ja teki sormilla kansainvälistä valuutan merkkiä. Pidimme setää paikallisena kylähulluna mutta myöhemmin meille selvisi, että asemalaitureilla tupakoiminen on kiellettyä. Vaikka kylttejä ei laiturilla olekaan – kyltit löytyvät matkalla laiturille. Setä oli vain ystävällinen ja varoitti meitä sakoista.
Löysimme asemalta turisti-infon ja haimme sieltä Krakovan kartan. Ja kun ulospääsyssä piti arpoa kahdesta eri päästä, niin tietysti arvoimme sen väärän ja tulimme ulos hotelliimme nähden aseman väärältä puolelta.
Hotellillemme ei ollut kovin pitkä matka, joten lähdimme kävellen sinne. Koska puolen kieli oli meidän mielestämme täysin käsittämätöntä edelleen – kuvitelkaa, vielä viiden tunnin maassa olon jälkeenkin – ”suomensimme” kaikki katujen nimet. Kuljimme muun muassa Spitaalia, Tomaattia ja Markkaa pitkin.
Hotellille saavuimme noin klo 16. Hotelli oli tehty entisiin asuinhuoneistoihin. Yksi huoneisto toimi respana ja hotellin toimistona ja meidän huoneemme oli osa viereisestä huoneistosta. Menimme siis ensin normaalista huoneiston ovesta sisään ja sen jälkeen jälkikäteen rakennetusta lukittavasta ovesta, josta tulimme pieneen eteiseen. Eteinen oli ehkä noin 1,5 metriä leveä ja 3 metriä pitkä. Eteisestä oli käynti kylpyhuoneeseemme ja sen toisesta päästä mentiin itse hotellihuoneeseen. Huone oli pitkän mallinen ja ihan OK. Ei mitään luksusta, mutta ei me sellaista tarvittukaan.
Kun olimme kirjautuneet hotelliin (joka paikallisesti ilmoitti olevansa guest room, vaikka se hotellina varattiin) sisään, meiltä kysyttiin monelta haluamme aamiaisen. Tilasimme sen ensimmäiseksi aamuksi kello 9. Saisipahan aamulla nukkua pitkään. Meille kerrottiin että aamiainen tarjoillaan huoneemme ulkopuolella olevaan keittiöön. Samassa “huoneistossa” meidän huoneemme kanssa oli myös toinen hotellihuone.
Purimme tavarat ja lähdimme sateesta huolimatta tutustumaan Krakovan vanhaan kaupunkiin. Jo hotellille kävellessä olimme huomanneet, että ruokapaikkoja oli valtavat määrät. Kävimme muutamassa kaupassa, mä kattelin käsilaukkua, mutta muoti on maailman laajuista eikä mulle sopivaa käsilaukkua löytynyt.
Kävimme myös paikallisessa viinakaupassa ostamassa aamun vatsalääkkeen. Hukkis olis halunnut minttuviinaa, mutta se olisi pitänyt ostaa Suomesta. Päädyimme sitten pullolliseen (2 dl) paikallista vodkaa. Kysyin kaupan myyjältä mitä on ”kiitos” puolaksi mutta se oli jotain niin käsittämätöntä (erään ilmaisen web-sanakirjan mukaan dziękuję) että totesimme ettei auta muu kuin olla epäkohtelias ja kiittää englanniksi.
Koska satoi ja olimme molemmat suhteellisen väsyneitä emme kovin kauaa jaksaneet käppäillä kaupungissa vaan etsimme ruokapaikan. Löysimme mukavan näköisen italialaisen Carlito-nimisen ravintolan ja menimme sinne syömään. Hukkis söi pitsan, minä lasagnen ja lisäksi joimme 0,5 litraa punaviiniä. Hinta noin 20€. Eikä ruuassa tai viinissä ollut mitään valittamista. Ruokailun jälkeen kävimme vielä ruokakaupassa ostamassa vähän evästä ja punaviiniä. Kaupassa myytävä punaviini oli lähes samoissa hinnoissa kuin suomessa, kaksi pulloa maksoi n. 12€.
Sitten suunnistimme hotellille. Avasimme telkkarin, löhösimme sängyssä ja joimme pari lasillista punaviiniä. Puolassa esitettävä tv-ohjelmat on kaikki dupattu puolaksi. Yhden henkilön toimesta! Me kuulimme kuuden päivän aikana kahden eri miehen duppaavan ohjelmia! Ihan oikeasti siis yksi ja sama henkilö duppaa koko ohjelman. Eikä tuota henkilöä voi ainakaan liiallisesta eläytymisestä moittia. Duppaaminen kuulosti lähinnä siltä, että duppaaja vain monotonisesti luki saamaansa tekstiä paperilta.
Päivä oli ollut rankka eikä kello varmaan ollut vielä edes kymmentä kun me sammutimme valot ja kävimme nukkumaan.
Torstai 3.4.
Olimme tilanneet aamiaisen vasta kello yhdeksäksi, joten nukuimme niin pitkään kuin nukutti. Hukkis heräsi klo 7.40, eli pitkät yöunet tuli vedettyä :)
Kävin suihkussa ja kuten hieman olimme epäilleetkin: ei lämmintä vettä. Totesimme, että se on sitten käytävä suihkussa illalla, jotta sitä riittää. Aamiaista odotellessamme mietimme loman ohjelmaa. Tutustuimme juna-aikatauluihin, olihan meidän tarkoitus käydä Auschwitzissa ja Zakopanessa junalla. Koska kello oli jo ”paljon” päätimme sinä päivänä lähteä käymään Wieliczkan suolakaivoksessa (olen laittanut omat linkkini eri sivuille kuin mitä Hukkiksella on).
Kello tuli yhdeksän ja menimme katsomaan aamiaistamme. Siellähän se jo olikin: kaksi valkoista sämpylää, kaksi mansikkajogurttia, tuorejuustoa, voita, pullaa ja marmeladia. Kaikki nätisti valkoisessa muovikassissa :) Aamiainen siis vaan tuotiin meille ja me sitten itse ”valmistimme” sen. Koska edes kahvia ei oltu keitetty ja keittiössä oli vain murukahvia, jäi aamukahvi saamatta :( Onneksi olimme käyneet edellisenä iltana ruokakaupassa ja ostaneet vähän sämpylöitä ja leivänpäällistä. Ne ostimme lähinnä iltapalaksi, mutta niistä tuli hyvä lisä hieman köyhään aamiaiseemme.
Aamiaisen syötyämme lähdimme ulos. Vettä sateli hiljakseen ja löydettyämme opasyrityksen menimme ostamaan liput opastetulle suolakaivosretkelle. Hinta oli 30€ sisältäen bussikuljetuksen, liput kaivokseen ja opastuksen. Lähtö oli klo 10.30.
Yksi opas oli mukanamme bussissa ja kun pääsimme suolakaivoksille tapasimme oppaamme, joka lähti kanssamme maan alle. Opas oli nimeltään Sebastian.
Sebastian kävi ostamassa koko seurueelle liput ja jakoi ne jokaiselle. Kaivokseen sisään mennessämme tapahtui jotain historiallista: Hukkis ei sanonut: ”missä mun lippu on”, vaan hän tiesi missä se on!
Kaivokseen piti ostaa valokuvauslupa, joka maksoi alle 3€. Lipun olisi voinut ostaa etukäteen tai noin puolessa välissä kierrosta. Sebastian kuitenkin sanoi, että lippua ei tarvitse ostaa. Kun tulemme siihen puoleen väliin, niin vain teeskentelemme että meillä on jo lippu, niitä tarkastetaan kuulemma hyvin harvoin.
Tutustuminen suolakaivoksiin alkoi kävelemällä 318 rappusta. Onneksi kuitenkin alaspäin.
Oppaamme oli huippu! Hän tietysti tiesi paljon mutta sen lisäksi hän oli hauska. Toki itse ”esiintyvänä” henkilönä ymmärrän, että kaikki jutut eivät välttämättä olleet hänen omiaan, mutta mitä sen on väliä. Jutut oli hauskoja ja sillä siisti. Muu seurue oli suurimmaksi osaksi brittejä ja hyvin usein vain minä ja Hukkis naurettiin Sebastianin jutuille. Tai sitten olimme ainoat, jotka kehtasivat nauraa ääneen.
Paikka oli mahtava! Kaikki mitä ympärillämme oli, oli joko puuta tai… suolaa. Aivan! Me kävelimme suolan päällä, yllämme oli suolaa, seinät olivat suolaa. Mun oli ihan pakko maistaa sitä suolaa ja se oli hyvää ja äärimmäisen suolaista. Ainoastaan yksi käytävä, joka meni aika reilusti alaspäin oli rakennettu jostain muusta kuin puusta tai suolasta. Syy siihen oli se, että suola on liukasta ja koska käytävä oli sen verran ”jyrkkä” ei sitä turvallisuussyistä uskallettu vain tasoittaa. Vaikuttavin kokemus oli varmasti kaivoksen kappeli, jossa sielläkin kaikki oli suolaa. Siis kaikki! Kristallikruunutkaan eivät olleet kristallikruunuja vaan suolakruunuja. Enpä kerrokaan enempää mitä kappelilla tapahtui, jos joku blogini lukija joskus menee siellä käymään, mutta sen verran voin paljastaa, että käynti oli herkistävä ja minä ainakin kuivasin kyyneleitä silmistäni.
Kaivoksesta ei onneksi tarvinnut kävellä takaisin maan pinnalle vaan se matka tehtiin aidolla mainarihissillä. Hississä oli neljä tasoa ja siihen mentiin sisään kahdesta eri tasosta. Hississä oli siis neljä erillistä ”karsinaa”, joista kuhunkin laitettiin yhdeksän henkilöä. Ensin ylimmäinen ja toiseksi ylimmäinen täytettiin, sitten hissiä nostettiin vähän ja täytettiin toiseksi alimmainen ja alimmainen. Hissi kulki 4m/sek mutta silti matka maan pinnalle kesti pitkään. Ja tuntui mukavalta. Harmitti, kun suurin osa matkasta kuljettiin ”umpiossa” eikä nähty mitään – ei saanut konkretiaa vauhdista muuta kuin vatsan pohjan kautta.
Sebastian kertoi että kesäaikaan saattaa joutua istumaan kaivoksessa alhaalla jopa viisi tuntia odottamassa omaa vuoroaan päästä hissiin. Hän sanoi että se on aika pelottavaa, koska ihmiset rupeavat tulemaan aggressiivisiksi jossain 1 – 2 tunnin odottamisen paikkeilla.
Juttua kaivoksen historiasta olisi vaikka kuinka paljon, jos kiinnostaa, niin netistä löytyy paljon englanninkielisiä artikkeleita siitä.
Bussimatkalla takaisin Krakovaan Sebastian näytti meille erään rakennuksen, joka on ”vahingossa rakennettu hotelli”. Harmi ettei tullut kysyttyä miten joku voi rakentaa hotellin ”vahingossa”. Ilmeisesti puolalaiset osaavat vaikka mitä ;) Hotelli on ollut nyt tyhjänä useita vuosia kun kaupungin hallitus tai joku vastaava instanssi miettii mitä sille tehdään. Ensisijainen vaihtoehto on kuulemma hotellin purku ja uuden rakentaminen sen tilalle :o Muistaakseni Obelix aina totesi ”hulluja nuo roomalaiset”, joten häntä lainaten voin todeta: ”hulluja nuo krakovalaiset”.
Matkalla tuli myös vettä ihan perkeleesti! Onneksi Norjassa valmistettu bussimme ei vuotanut.
Krakovaan päästyämmekin satoi. Olimme väsyneitä, nälkäisiä ja märkiä. Menimme syömään Sioux-ketjun ravintolaan. Minä söin todennäköisesti broilerin maksaa, listalla se oli merkitty vain ”lintueläimen” maksaksi.
Koska olimme kastuneet sateessa ja lisäksi väsyneitä, suunnistimme hotellillemme päiväunille.
Päiväunien jälkeen lähdimme vanhaan kaupunkiin kävelemään. Mun teki tuhottomasti mieli kahvia, joten menimme torin laidalla olevan suklaapuodin terassille kahville. Hukkis otti kaakaon ja minä kirsikka-valkosuklaa kahvin. Oli hyvää. Sää oli todella kiva, sade oli lakannut ja aurinko hieman pilkotti silloin tällöin.
Hotellille mennessä kävimme vielä hotellia vastapäätä olevassa pubissa. Kyseessä oli ihan kaljapaikka. Oli siellä myös vodkaa ja taisi joku viinipullokin olla, mutta päädyimme kuitenkin maistamaan paikallista olutta. Saimme tilattua kaksi vaaleaa olutta ja tarkoitus oli ensin että vaihdetaan kun olemme noin puolessa välissä. Hukkikselle osui ihan perus lager, jonka hän joi mielellään. Mulle taas osui joku simamainen olut johon tuli sitruunaviipale mukaan. Minäkin join omani oikein mielelläni. Kun en ole oluen ystävä, ei perus lagerkaan oikein kolahda.
Pubissa oli muutamassa pöydässä oma “hana”. Sellainen viiden litran töttörö, joka täytettiin ravintolan oluthanasta ja tuotiin pöytään, siitä sitten itse laskettiin sitä olutta laseihin. On mulla sellaisesta kuvakin, mutta se on niin hämärä, ettei siitä varmaan mitään selvää saisi tuolla galleriassa :(
Olimme taas varmaankin ennen kello 20 hotellilla ja jo klo 22.30 sammutimme valot. Juna-aikataulujen vuoksi seuraavana päivänä oli ohjelmassa Krakova-päivä.
Perjantai 4.4.
Sain vihdoinkin nukuttua koko yön. Nukahdin valojen sammuttamisen jälkeen nopeasti ja heräsimme noin klo 6.30. Eli täydet kahdeksan tuntia unta. Silti olo oli kuin zombiella. Onneks se kuitenkin helpotti päivän aikana.
Suihkusta ei taaskaan tullut lämmintä vettä ja totesimme, että tästä täytyy nyt jo kyllä käydä sanomassa, näin ei voi olla joka helvetin aamu.
Söimme aamiaisen ja lähdimme rautatieasemalle ostamaan junalippuja Auschwitziin, Zakopaneen ja takaisin Varsovaan.
Matkalla kävimme Puolan suurimmassa ostoskeskuksessa Galeria Krakow:ssa. Ja iso se olikin. Kolme kerrosta, kaksi isoa käytävää jokaisessa kerroksessa. Veikkaisin että jotain Itäkeskuksen kokoluokkaa.
Muutamassa kaupassa käytiin sisällä ja yhdessä edullisessa kenkäkaupassakin. Ja voi tsiisus siellä oli kauniita kenkiä. Mulla vaan ei ollut minkäänlaista shoppailuintoa, joten yksiäkään kenkiä en edes sovittanut. Pikkasen harmitti, mutta toisaalta kun ei ole fiilistä, niin ei ole fiilistä. Lisäksi jalassa oli urheilusukat, eli pikkukenkien ostaminen ei olis oikein onnistunutkaan.
Junaliput saatiin helposti, kun osuttiin sellaiselle tiskille, jossa henkilökunta puhui englantia. Ostimme asemalta myös Suomeen lähetettävät postikortit sekä selvitimme mistä saadaan ostettua postimerkit ja vuorokauden ratikkaliput. Postissa pärjäsi elekielellä ja ratikkaliput ostettiin automaatista, jossa onneksi oli valittavana myös englannin kieli. Hypättiin ratikkaan ja lähdettiin katsomaan juutalaisten ghettoa sekä Oskar Schindlerin emalitehdasta. Emalitehdas oli valitettavasti remontissa joten siitä ei ole kuin valokuva ulkopuolelta:(
Hyppäsimme takaisin ratikkaan ja ajoimme Wawelin linnalle. Katedraaliin oli vapaa pääsy eikä Hukkista kiinnostanut lähteä tutustumaan itse linnaan, joten käynti jäi aika lyhkäseksi. Mutta katedraalikin oli ehdottomasti katsomisen arvoinen. Isot vanhat kirkot vaan on niin kauniita! Tapani mukaan sytytin katedraalissa kynttilän mummulle ja Kaitsu-vaarille. Katedraalissa oli valokuvauskielto jota me noudatimme.
Kaunis linnan piha ja auringon paiste houkutteli meidät terassille. Mä haaveilin saavani lasillisen punaviiniä terassilla, mutta ei siellä tarjoiltu muuta alkoholia kuin olutta. Join siis kahvin.
Linnan pihalla kuulimme ensimmäisen kerran suomenkieltä muiden kuin toistemme suusta, siellä oli neljän hengen suomalaisseurue samaan aikaan meidän kanssamme.
Koska Wawelin linna jäi sisältä näkemättä mietin jo matkan aikana että syksyllä vois taas pitää viikon vapaata ja lähteä käymään jossain jossa on paljon linnoja ja kirkkoja. Kattelis vähän mihin Blue1 lentää, ottais niiden halpalennon ja kiertelis pari päivää linnoja ja kirkkoja. Mä kun olen ”kivikasafriikki” ;)
Linnareissun jälkeen rupesikin jo olemaan nälkä ja molemmilla pohjeet huutamaan hoosiannaa. Pohkeet on suhteellisen kovilla kun kävelee paljon kovalla pohjalla. Suuntasimme siis vanhaan kaupunkiin ja löysimme mukavan italialaisen ravintolan, jossa söimme pitsat. Krakovassa on tosi paljon italialaisia ravintoloita.
Ruokailun jälkeen suuntasimme taas päiväunille.
Hotellille päästyämme kävimme tarkistamassa ”huoneistomme” keittiössä olevan lämminvesivaraajan veden lämmön ja iloksemme huomasimme, että se oli noussut ”jo” noin 50 asteeseen. Saattaisimme siis päästä lämpöiseen suihkuun. Ainakin jos toinen käy illalla ja toinen aamulla ;)
Päiväunilta heräsimme siihen että saimme ”naapureita”.
Koska meillä oli ratikkaliput ostettuna päätimme lähteä vielä ajelemaan ratikalla ympäri Krakovaa. Hyppäsimme suhteellisen sattumanvaraisesti ratikkaan ja lähdimme tutustumaan Krakovan keskustan ulkopuoliseen alueeseen. Pari tuntia ajelimme ratikoilla edes takaisin. Jompikumpi meistä sai päähänsä, että illalla täytyy saada kuohuviiniä ja niin eräällä lähiöalueella hyppäsimme ratikasta ulos kun näimme tien vieressä ruokakaupan. Ei muuta kuin kuoharia ostamaan. Myyjä ei puhunut englantia, mutta hyvin hän sai meille selvitettyä mikä on kuivaa ja mikä puolikuivaa. Ostimme pullollisen puolikuivaa italialaista Cin & Cin kuohuviiniä.
Ja arvatkaas olimmeko taas aikaisin hotellilla. Kyllä. Joimme skumpan pois ja menimme nukkumaan. Juna Ocwiecimiin (eli Auschwitz puolaksi) lähtee seuraavana aamuna vähän yli kello 9.
Lauantai 5.4.
Olimme edellisenä päivänä vaihtaneet aamiaisen tulevaksi kello 7. Hukkis heräsi jo kuudelta ja huonona nukkujana minä heräsin kun hän nousi sängystä ylös. Jäin kuitenkin vielä sänkyyn löhöilemään koska herätys oli vasta seiskalta. Pääsimme kuitenkin vihdoinkin lämpimään suihkuun, joka tuntui luksukselta :)
Hukkis oli muistanut junan lähtöajan vartilla pieleen. Ja tietysti väärään suuntaan. No, jäihän meillä kaikki kaksi minuuttia aikaa kun astuimme junan ovesta sisään! Matkasimme 1,5 tuntia kohti Ocwiecimiä paikallisjunalla, joka pysähtyi noin 15 kertaa matkan aikana. Matkustusmukavuus junassa ei ollut paras mahdollinen: penkit olivat kovat ja vanhat, mutta onneksi kumpikaan meistä ei ole mikään hienohelma, joka ei pystyisi moisessa junassa matkustamaan. Kun juna lähti Krakovan asemalta vilkaisimme hieman hätääntyneen näköisenä Hukkiksen kanssa toisiamme. Mielestämme juna lähti aivan väärään suuntaan. No, sille ei nyt voinut mitään, me istuttiin junassa, meillä oli jonkinlaiset liput ja päätimme katsoa mihin päädymme.
Lopulta päädyimme Ocwiecimiin ja siellä olimmekin sitten pallo hukassa, mitäs nyt, mihin pitäisi lähteä. Asemalta ei löytynyt minkäänlaista infoa tai karttaa eikä aseman ulkopuolelta mitään opasteita. Totesimme, että tässä nämä seisoo muutkin turistit, joten seistään mekin, kai joku kohta johonkin suuntaan lähtee, mennään sitten vaan perässä. Eikä mennyt montaakaan hetkeä kun aseman eteen ajoi bussi joka tuli Krakovasta ja meni Auschwitziin. Kyytiin vaan, bussilippu maksoi vähän yli 60 senttiä.
Auschwitzissä odotti ”iloinen” yllätys. Sisäänpääsy oli maksuton. Noin 10€ maksoi sellainen nauhoitettu kolmen tunnin opastettu kierros. Syy siihen, että olimme iloisesti yllättyneitä oli se, että toisten kärsimyksellä ei rahasteta. Tuossa kohteessa olisi voinut olla myös kovahintaiset pääsyliput.
Lähdimme kiertämään aluetta. Siellä oli valokuvauskielto, mutta koska monet muutkin ottivat kuvia, otimme mekin.
Auschwitzin parakeista oli tehty museoita. Jokaisessa parakissa oli oma ”teemansa” ja monien seinillä oli vankien valokuvia. Joidenkin kehyksiin oli laitettu kukkia.
Paikalla näkyi ihmisiä, joilla oli oikeasti paha olla, eräs nainen oksensi ja eräs mies pyyhki poskillaan valuvia kyyneleitä. Mietin sitä, miten järkyttävä tuon kokemuksen täytyy olla ihmiselle, jonka vanhempi, vanhemmat, isovanhempi tai joku muu läheinen sukulainen on oikeasti joutunut kokemaan tuon kauheuden.
Mua rupes ahdistamaa ja sanoin Hukkikselle että keksisin kyllä helposti talvilomalle mukavampaakin tekemistä. ”Ai niinku töitä vai?” kysyi Hukkis. No, totuus on se, että työnteko ei ole koskaan ahdistanut mua samalla tavalla tai niin paljoa kuin käynti Auschwitzissa ahdisti.
Kyyneleitäni kuivasin siinä vaiheessa kun tulimme parakkiin, jossa ”aiheena” oli lapset. Näytteillä oli pieniä nuttuja, potkuhousuja, risoja tossuja… Seinällä oli pienten lasten kuvia ja niiden kuvien eteen oli tuotu kukkia. Mulla puristi rinnassa. Eikä tätä kirjoittaessakaan tunnu hyvältä.
Myös isot lasivitriinit, siis oikeasti koko seinän kokoiset vitriinit täynnä hiuksia tai kenkiä aiheutti ikäviä väristyksiä.
Auschwitzissa näimme teloitusseinän, jota vasten vankeja ammuttiin, hirttopuun sekä krematorion.
Auschwitzista oli ilmainen tunnin välein lähtevä bussikuljetus (kesällä puolen tunnin välein) Birkenauhun.
Kun pääsimme Birkenaun aitojen taakse mykyistyimme kauhusta. Alue oli valtava! 175 hehtaaria ja 300 rakennusta! Ja se järkyttävä määrä krematorioiden piippuja. Piippuja, piippuja, piippuja.
Jos Auschwitzissa käydessä oli tullut sellainen kylmä olo, joka hautausmaalla aina tulee, niin täällä se olo oli moninkertainen.
Meillä ei kauheasti ollut aikaa ennen kuin piti suunnistaa takaisin juna-asemalle, joten olimme jo valmiiksi tehneet suunnitelman miten kierrämme alueen. Halusimme nähdä lammen, jonne krematorioiden tuhkat laitettiin. Olin ostanut samasta opasyrityksestä, josta ostimme matkan suolakaivoksille Auschwitz-Birkenau –opaskirjan ja siinä on molempien alueiden kartat. Niinpä lähdimme kulkemaan kohti lampea.
Matkalla näimme tuhotut kaasukammiot, ”puhdistuslaitokset” sekä saunan, jossa vangit pestiin ja parturoitiin heidän saavuttuaan leirille. Ja niitä krematorioiden piippuja. Niitä vaan riitti!
Lampi oli hyvin pieni, eikä kumpaakaan huvittanut mennä lähempää katsomaan sitä.
Kun saavuimme takaisin Birkenaun portille, oli alue jo suljettu uusilta kävijöiltä. Bussia asemalle ei ollut ihan vähään aikaan menossa, joten otimme taksin. Sovimme kyydin hinnaksi 15 PLN. Mittari päällä hinnaksi olisi ehkä voinut tulla joku 5 PLN, mutta 15 PLN = n. 4,2€, joten ei viitsitty tinkiä.
Asemaa vastapäisestä ruokakaupasta kävimme ostamassa kaksi pulloa kuohuviiniä, ja junaa odotellessa söimme ”asemaravintolassa” hampurilaiset ja hodarit.
Tällä kertaa junamme oli uusi, vastasi tasoltaan pääkaupunkiseudun uusia lähijunia. Mä laitoin asemalta viestin Opettajalle ja kysyin voiko hän jutella kanssani. Olisin pyytänyt häntä selittämään mulle ihmisen julmuutta, mutta hänellä oli vieras, eikä hän pystynyt keskustelemaan. Tämä keskustelu on muuten käymättä hänen kanssaan.
Olimme jo Krakovan esikaupunkialueilla koska asemien nimet olivat Krakow jotain, kun tapahtui taas ihmeellisyyksiä. Juna tuli asemalle, pysähtyi ja jatkoi matkaa. Tulosuuntaamme! Me siis lähdimme kulkemaan takasin sinne mistä olimme tulleetkin! Taas oli hetken aikaa kylmä rinki perseessä että mistä ihmeestä me vielä itsemme löydämme, mutta kyllä juna lopulta tuli Krakow Glowny –asemalle, eli Krakovan päärautatieasemalle. Juna siis kävi jollain ”sivuraiteella” ja palasi sitten takaisin.
Ja Krakovan asemalle palasimme eri suunnasta kuin mihin olimme aamulla lähteneet. Olimme siis tehneet junalla jonkinlaisen ympyrän.
Omituisia nuo puolalaiset (pakko taas todeta tämä ;)).
Matkalla asemalta hotellille kävimme syömässä ja ruokakaupassa. Löysimme kaupasta annospusseissa kahvi + maito –sekotuksia ja ostimme sen lisäksi vielä maitoa. Käteen sattui ensin light-maito, josta kumpikin totesi, että ei mitään rasvatonta. Satuin kuitenkin katsomaan tölkkiä hieman tarkemmin ja siinä light-maidossa oli rasvaa 4%! Eikös meidän kulutusmaidossa oli joku vähän päälle kolme? Otimme siis sittenkin light-maidon.
Illalla ei taaskaan tarvinnut nukkumattia houkutella, joka olikin hyvä. Meillä oli liput klo 7.48 Zakopaneen lähtevään junaan.
Sunnuntai 6.4.
Takana taas huonosti nukuttu yö ja edessä oli 3,5 tunnin junamatka paikallisjunalla Zakopaneen. Huonot yöunet aiheutti ensin keklo kahden aikaan hotellin pihalla huutava auton varashälytin, sitten kello kolmen aikaan hotellihuoneeseensa tuleva naapuri joka poistui matkalaukkujensa kanssa kello viisi. Herätyskello oli soittamassa kuudelta.
Jostain kumman syystä emme saaneet aamiaista lainkaan, joten jouduimme tyytymään edellisenä päivänä kaupasta ostettuihin sämpylöihin. Onneksi olimme ostaneet myös kaikenlaista leivänpäällistä eli saimme eväät mukaan. Tällä kertaa olimme asemalla hyvissä ajoin ja matka saattoi alkaa. Myös juna lähti ihan oikeaan suuntaan ja kulki koko matkan ilman kummosempia ”yskimisiä”, vaikka välillä noustiin ylämäkeä niin, että penkiltä meinas pudota ;)
Meidän kanssa samassa vaunussa matkusti neljä sellasta noin 80-vuotiasta tätiä Zakopaneen. Olivat ilmeisesti menossa sinne lomalle, koska kaikilla oli matkalaukut mukana ja kuulin yhden puhelimessa puhuvan jotain Zakopanesta (muusta en ymmärtänyt yhtään mitään). Matkan aikana mummot ottivat huikkaa ja heille oli erittäin mukaan. Mietittiin Hukkiksen kanssa, että siinä on meidän tulevaisuutemme ;)
Tällä junamatkalla juna ei sitten vaihtanutkaan suuntaa kuin kaksi kertaa. Ilmeisesti se, että Puolassa on hyvä paikallisliikenne on edellyttänyt joittenkin tällaisten sivuraiteiden rakentamista.
Zakopanen asemalle tultuamme poltimme tupakat (mäkin poltin koko loman ajan, mutta hyvin siitä pääsi taas kotiin tultuaan eroon) ja siitähän tulikin varsin vänkä olo. Ilmeisesti vähähappinen ilma ja tupakka saivat aikaiseksi sen, että pää oli hyvin kevyt ja jalat kulkivat pumpulilla. Fiilis ei onneksi kestänyt pitkään ja seuraavan tupakan kanssa sitä ei ollut enää ollenkaan.
Kävimme Zakopanen rautatieasemalla kyselemässä paluujunien aikatauluja ja kysyimme samalla löytyykö kaupungista jonkinlaista turisti-informaatiota. Meillä oli kova hinku päästä ylös vuorille. Lipunmyyjä neuvoi meidät yhteen turisti-infoon mutta se oli kiinni. Vähän matkan päässä oli toinen turisti-info ja sekin oli kiinni. Ja kolmaskin, joka nähtiin oli kiinni. Turisti-infot olivat siis kaikki sunnuntaina kiinni :( Emme oikein osanneet muuta kuin kävellä lähes autiota katua eteenpäin ja hetken päästä löysimmekin itsemme pääkadulta. Leveä kävelykatu jonka molemmilla puolilla oli ravintoloita ja kauppoja. Kävelimme mäkeä ylös niin kauan kuin kauppoja riitti ja sitten lähdimme menemään alaspäin. Aivan kadun alapäässä aukesi kunnon turistirysä: pieniä kojuja täynnä turistikrääsää. Alue oli valtava. Emme lähteneet kiertämään aluetta sen enempää, koska nälkä rupesi vaivaamaan.
Löysimme kivan näköisen ruokapaikan ja kävimme syömässä.
Ruokailun jälkeen meillä oli vielä hyvästi aikaa ennen junan lähtöä ja mä lupasin tarjota Hukkikselle drinkin. Olimme nähneet ylempänä kävelykadulla drinkkibaareja. Halusin käydä drinkillä katsomassa millaisia kuumia juomia Zakopanen tyyppisessä talviurheilukaupungissa tarjotaan. Ei minkäänlaisia! Drinkkilistalla oli vain erilaisia kylmiä drinkkejä. Otettiin sitten yhdet sellaiset. Molemmat olivat väriltään vihreitä!
Zakopanesta lähdimme takaisin Krakovaan ”nopealla” Ex-junalla, matka kesti vain kolme tuntia. Juna oli uudempi ja siihen oli paikkaliput pakolliset. Saimme Hukkiksen kanssa istua kaksin kuuden hengen hytissämme. Ja hyvä niin, koska aiheuttimme aikamoista katastrofia. Ensin mä kaadoin täyden kahvikupin jonka koko oli reilusti yli suomalaisen 1,5 dl. Kuppi oli semmosella pienellä alaslaskettalla pöydällä. Hukkis sanoi jossain vaiheessa että ”kato, kun tää rata kaartaa niin paljon että veturi näkyy”. Nousin ylös, nojasin pöytääni ja yritin katsoa veturia. Enpäs sitten vaan ollut laittanut pöytää ”lukkoon”, jolloin se tippui alas ja kahvikuppi tietysti sen mukana lattialle :(
Eipä siinä sitten muuta kuin vessasta hakemaan käsipyyhettä ja pyyhkimään suurimmat kahvit lattialta. Ja niiden käsipyyhkeiden jäljiltä olikin sitten roskakori täynnä. Seuraavaksi Hukkis meinas polttaa koko junan. Häneltä putosi tupakan tulipää jonnekin junan seinän ja penkin väliin. Ei auttanut muu kuin kaataa puoli litraa kivennäisvettä sinne seinän ja penkin väliin. Ja taas lattia lainehti.
Takaisintulomatkalla juna vaihtoi suuntaa kolmeen kertaa.
Krakovassa olimme kello 18 aikaan ja matkalla hotellille pysähdyimme torin laidalle terassille nauttimaan kauniista säästä. Joimme muuten sitten kaakaot ilman mausteita siinä terassilla istuessamme!
Lähdimme hotellille pakkaamaan, juna Varsovaan lähtisi aamulla vähän yli 9.
Maanantai 7.4.
Herätyskello oli soittamassa seitsemältä, mutta Hukkis heräsi jo ennen puolta seitsemää. Aamiaista ei taaskaan näkynyt, vaikka olimme käyneet edellisenä iltana ilmoittamassa, että aamiaisemme oli puuttunut. Kello 7.05 Hukkis kävi kysäsemässä respasta että missäs mahtaa meidän aamiainen viipyä. Ei mennyt montaa minuuttia kun kuulimme käytävästä meteliä ja valkoinen muovikassi oli ilmestynyt keittiön pöydälle.
Kolmen tunnin junamatka Varsovaan oli aivan yhtä tylsä kuin tullessakin.
Varsovan hotellimme oli 400m päässä rautatieasemalta ja kyseessä oli tällä kertaa ihan ”oikea” hotelli. Huoneemme oli kahdeksannessa kerroksessa, mutta ei voi kyllä sanoa, että silti olisi ollut minkäänlaista näköalaa, ympärillä oli vain vähintään yhtä korkeita taloja, iso liikenneympyrä ja paljon liikennettä.
Varsovasta emme olleet oikein selvittäneet mitään katsomisen arvoista, joten lähdimme etsimään murua rinnan alle ja sitten päätimme ostaa ratikkaliput ja tutustua Varsovaan ratikan ikkunasta.
Löysimme Meksikolaisen ravintolan, jossa saimme vatsamme täyteen. Mun oli ”ihan pakko” tilata itselleni juotavaksi olut mausteiden ja sitruunaviipaleen kera. Kyseessä oli joku meksikolaistyyppinen olut, jossa tosiaan oli jotain pippurista maustetta ja se meksikolaisiin oluisiin kuuluva sitruunaviipale. Ei tartte toiste tilata, mutta ei toisaalta myöskään harmita, että tuli tilattua, sain juotua sen pois ilman kakomista ;)
Sitten kävimme vielä ostamassa pullon kuohuviiniä jonka jälkeen hyppäsimme ratikkaan ja ajelimme pitkin Varsovaa.
Palasimme hotellille ajoissa ja kävimme vielä hotellin baarissa ottamassa yhdet juomat. Tässä baarissa viinilasi oli Suomen hinnoissa, lasillinen viiniä maksoi vajaa 6€. En ole varma mikä tuon viinilasillisen koko oli, Krakovan ruokaravintoloissa se oli ollut 10 cl.
Ensimmäisenä iltana ostamistani punkkupulloista toinen oli vielä juomatta ja koska kyseessä oli viini, jota saa myös Suomesta ja joka ei edes ollut kovin edullinen totesin, että minähän en sitä kotiin raahaa vaan se juodaan pois. Niin me sitten otimme viimeisenä iltana reissun ensimmäiset ”kännit”, joimme punkku- ja skumppapullon.
Tiistai 8.4.
Heräsimme kuudelta koska päätimme mennä bussilla lentoasemalle ja lähteä vähän jälkeen seitsemän. Kone lähti aikataulun mukaan kello 10.10, matka lentoasemalle kestää noin 30 minuuttia.
Aamiainen oli runsas ja hyvä, tosin tavallista kahvia sieltä ei löytynyt. Useamman kahvikokeilun jälkeen kuitenkin molemmat löysivät kahvin joka maistui :)
Lentoasemalla olimme ennen kahdeksaan ja jouduimme hetken aikaa jopa odottamaan että lähtöselvityksemme aukeaa.
Varsovan lentoasemalla ei sitten muuten saa polttaa kuin ulkona, eli turvatarkastuksen jälkeen ei enää tupakointipaikkoja löydy.
Kävimme ostamassa verovapaat tuomiset. Teini oli pyytänyt muutamaa puolalaista olutta ja olin ostanut hänelle jo Krakovasta neljä tölkkiä olutta. Teinin toive oli että ”ei mitään perus lageria”, mutta enhän minä saatana niistä tölkeistä selvää ottanut, että mitä ne on! Hän tutki oluita joltain kansainvälisiltä olutsivuilta ja jotain niistä kehuttiin jopa erinomaiseksi. Ostin meille vielä yhteiseksi laatikollisen belgialaista ”meren hedelmät” –suklaata.
Paluulento oli aikataulussaan ja kaikki meni kuten lennoilla pitääkin. Koneessa ei meidän lisäksi ollut kuin ehkä kaksi suomalaista naista, kaikki muut olivat puolalaisia. Ja voi tsiisus, ei taas auta muu kuin sanoa että ”tyhmiä osa puolalaisista”.
Kun me menimme koneeseen ja omille paikoillemme, istui meidän paikalla jo yksi puolalainen mies. Käsimerkein komensimme hänet ylös siitä ja hän meni sen jälkeen kyselemään joltain että missä hänen paikkansa mahtaa olla. Taisi setä olla ensimmäistä kertaa lentokoneessa. Nimittäin kun olimme laskeutuneet ja lentoemo vielä kuulutti, että tervetuloa Helsinkiin ja istuttehan paikoillanne kunnes turvavyön merkkivalo on sammunut, niin eikös ensin jostain kuulu kun joku avaa puhelimensa ja sitten tämä samainen setä lähtee koikkelehtimaan käytävää pitkin. Lentoemo joutui hänelle aika tiukkaan sävyyn huomauttamaan että vielä pitäis istua.
Entäs minkälaisia ohjeita Krakovaan lähtijöille? Krakova oli kaunis kaupunki. Itse kaupunki on nähty kahdessa päivässä. Suolakaivoksessa käyntiä suosittelen aivan ehdottomasti. Ja kyllähän Auschwitz-Birkenau on kokemus, jonka muistaa koko loppu elämänsä.
Vielä toistaiseksi Puola on suhteellisen edullinen maa. Ihmiset ovat ystävällisiä. TV-ohjelmien duppaamisen vuoksi harva nuorikaan ihminen puhuu kovin hyvää englantia mutta aina he olivat valmiita auttamaan meitä, jos jotain kysyimme. Puolan kieli oikeasti on täysin käsittämätöntä, ravintola taisi olla ainoa sana, jonka ymmärsimme ”suoraan”. Tai taisi olla ”restauranja”, tai jotain sinne päin. Toisaalta mitä voi odottaa kieleltä, joka on sekoitus noin kymmenestä eri kielestä :o Emme käyneet missään vaiheessa syömässä ravintolassa joka mainosti tarjoavansa puolalaista ruokaa mutta kun luimme sellaisten ravintoloiden ruokalistoja niin vähän samantyyppistä miksiä se vaikutti olevan kuin kielikin, vähän venäläisyyttä, vähän saksalaisuutta ja ehkä ripaus ranskalaisuutta.
Jos Puolaan lähtee suosittelen ehdottomasti ennen matkaa verestämään koulussa opittuja asioita holokaustista sekä tutustumaan siihen, missä päin Puolaa on tapahtunut mitäkin. Mulla valitettavasti ei ollut ennen lomaa aikaa tehdä sitä, joten paljon jää nyt matkan jälkeen ”opiskeltavaksi”. Toivottavasti mitään tärkeää ei ole jäänyt näkemättä (en ole siis ehtinyt vielä tutustua asioihin).
Kuvia kuvagalleriassa