Janen elämää

Väärin päin -päivä

23. Helmikuu, 2008 @ 10:36 kirjoittaja jane

Tein eilen lyhyen työpäivän. Kahden aikaan lopetin ja lähdin koiruuksien kanssa pieneen metsikköön kävelemään ja koirapuistoon. Koirapuistossa oli pienten puolelle kaksi koiraa joten menimme isojen puolelle koska se oli tyhjä. Dani kiipesi sielläkin heti pöydälle vaikka liuskassa puolat alkoivat huomattavasti korkeammalta ja olivat paljon harvemmassa kuin pienten puolella. Tänään kävellään tonne Martinlaakson koirapuistoon nakkipaketin kanssa. Siellä on muistaakseni putki (siltarummuista tehty) ja puomi. Ja oiskohan ollu rengas. No, se nähdään iltapäivällä.
Eilisen metsäreissun jälkeen jouduin pesemään koirien tassut kun ne oli niin mustat. Ja Möhköparalta olen joutunut leikkaamaan “villahousut” lähes kokonaan pois, kun niihin on tarttunut oksia. Ei oo kaunis ton koiran takapää tällä hetkellä, ei ;)
Hemmetin helposti noi kyllä oppii uusia asioita, tai siis muistavat vanhoja oppimiaan. Kun me tullaan tommoselta kurareissulta kotiin ja sanon eteisessä “vessaan”, molemmat kävelee nätisti vessaan ja jäävät odottamaan sinne, että mä tulen kuivaamaan tassut, antamaan namin ja luvan poistua. Ton ne oppi muistaakseni vuosi sitten, kun oli semmoset lumikelit, että koirien tassut ja mahan alunen oli täynnä lumikokkareita aina lenkin jälkeen.
Olin eilen työkavereiden kanssa “yhdellä”. Oikeasti join (vaan) neljä :) Kolmannen jälkeen bongisin jo itteni ulos. Olin melkein juonut sen kolmannen loppuun kun vielä yksi kouluttaja liittyi seuraamme. Kyseessä on varsin mukava mies, joten päätin ottaa vielä yhden.
Kun klo 20.30 aikaan ilmoitin lähteväni kotiin kusettamaan koiria kaksi meidän 3-kymppistä kouluttajamiestä ilmoitti: “Ai sinä lähdet kotiin? Mikäs helvetin väärin päin -päivä tämä on, kun Jane lähtee näin aikaisin kotiin”. “Kiva” huomata että meidän nuorilla miehillä on musta tommonen käsitys. Tosin eihän he väärässä olleet, mutta ihan kaikkea ei kaikkien tarttis huomata ;)
Tulin kotiin, vaihdoin ulkovaatteet päälle ja kävelin koirien kanssa “nakkikiskalle” ostamaan mulle ja teinille hampurilaiset. Semmoset, joissa on kaikki mahdollinen. Ja hyvää oli :) Pelottaa taas tuo maanantainen vaa’alla käynti.
Ai niin, kävin jossain vaiheessa viikolla vaa’alla ja paino oli 74,3, joten ihan kaikki ei tullut laivareissulla takas. Mä olen juonut tällä viikolla aika huonosti, vettä on mennyt vaan semmonen reilu litra päivässä, joten en usko, että paino on tällä viikolla, tai siis vajaassa viikossa, pudonnut. Nyt tarttis taas jostain löytää se into, joka oli jokin aika sitten. Ehkä se tulis, jos paino olis pudonnut vaikka vaan pari sataa grammaa.
Viime yönä nukuin taas pitkät ja hyvät yöunet. Sammutin valot joskus ennen puolta yötä ja heräsin puoli yhdeksän aikaan. Nyt särkee päätä, nukkunut liikaa. Mutta eiköhän se tästä tokene.
Tänään täytyy kävästä tallilla allekirjottamassa viime vuoden tilinpäätös. Sitten kauppaan. Tarjoustalossa on pakko käydä, kaikki pesuaineet, niin pyykin kuin tiskinkin, on loppu. Ja ruokakaupassa käyn kanssa. Olen jo miettinyt koko ensi viikon ruuat valmiiksi (lasagnea, kalakeittoa ja broilerilaatikkoa). Tosin sen verran menee uusiksi että teini kysyi eilen voitaisko me syödä tänään jotain “tosi kivaa”. Tosi kivaa ruokaa on tortillat, hampurilaiset ja pitsa. Siis itse tehdyt. Tortilloja hän söi tällä viikolla kaverinsa luona, mä en taida jaksaa ruveta keittämään tomaattisoossia joten taidamme syödä hampurilaisia. Ja onhan se totta, että noi on “tosi kivoja” ruokia. Ensiksi sen vuoksi, että noissa kaikissa on sen verran tekemistä, että mä en niitä yksin suostu tekemään, vaan ruoka tehdään yhdessä. Toisekseen noiden hampurilaisten ja tortillojen “kasaaminen” oman mielen mukaiseksi on kivaa puuhaa. Ja ruokailu kestää normaalia pidempään, eli noissa ruuissa on kyllä hyvin voimakas sosiaalinen puoli.
Kaikki tän illan kutsut jätän väliin. Mua ei nyt jaksa huvittaa yhtään mikään. Mä mieluummin istun kotona sohvan nurkassa ja luen kirjaa, kudon villasukkaa tai toljotan apaattisena telkkaria. Näköjään olen taas vaiheessa, jossa yksi meno viikonlopulle riittää. Ens perjantaille on taas sovittua menoa.
Ens viikolla olis karkauspäivä. Vois kosia. Mutta en kosi. Ei ensinnäkään ole ketään ketä haluaisin kosia ja toisekseen mun ompelukone on rikki, joten joutuisin menemään äidin luokse ompelemaan hameen. Tai sit pitäis tehdä joku semmonen, jonka sais saumurilla tehtyä.
Mä olen jostain syystä eilen ja tänään miettinyt tätä nettitreffailua aika paljon. Johtuu ehkä siitä, että mulla on täällä taas muutama jotka vinkuu treffeille tai pillua. Mulla on parikin sellaista tuttavaa / kaveria / ystävää, jotka tapaa netin kautta paljon vastakkaista sukupuolta olevia ihmisiä. Mutta mä en jaksa kiinnostua kasvottomista ihmisistä. Eikä valokuvan lähettäminenkään mitään auta. En mä kiinnostu edes niin paljoa, että lähtisin käymään sillä kuuluisalla “kahvilla” (jolle en siis lähde muutenkaan). Joku sitten välillä aina intoutuu kirjottelemaan sähköposteja ja niitähän mä kyllä tykkään kirjoittaa, mutta nekin “suhteet” kuivuu aika nopeesti pois. Milloin minkäkin takia. Mahtaako johtua siitä, että nämä ihmiset ovat vain tietoliikenneyhteyksien päässä vai mua tällä hetkellä vaivaavasta yleisestä kiinnostumattomuudesta miehiä kohtaan?
No, mitä sillä oikeestaan on väliä, mä olen helvetin tyytyväinen elämääni ilman miestä :)
Asia vaan on mietityttänyt lähinnä siltä kantilta että mikä näissä muissa ihmisissä on niin erilaista kuin minussa. Onko se yleinen luonnekysymys vai onko kyseessä se, että näillä muilla on halu (joillakin jopa hinku) löytää se Elämänsä Ihminen.
Uusista pillereistä ei muuten enää tässä kuussa (toinen kuukausi) tullut välivuotoja, kiva :) Nyt odottelen kuukautisten alkua. Ainakin nyt on vatsa kipeee, toivottavasti ei mene yhtä tuskaiseksi kuin mitä oli viime kerralla. Toisaalta jos näillä pilleriellä vuodot pysyy aisoissa (kuten oli ainakin viimeeksi), niin kyllä mä sen takia olen valmis pienet kuukautiskivut sietämään.
Ja huuliherpes on rupivaiheessa. Käytin ensin monta päivää niitä Compeedin laastareita, mutta kun se rakkula ei ruvennut kuivumaan ollenkaan, jätin laastarin pois - kun ei ollut asiakastapaamisiakaan. Heti kun laastari oli ollut pari tuntia poissa, rakkula kuivui. Totesin jo, että jos tämä perkeleen vaiva vielä uusii, niin ens kerralla ostan lääkkeen, jota käytän muulloin ja sitten asiakkaiden luokse mennessä laitan sen laastarin. Toki se laastari näkyy, mutta se peittää ton rakkulan tosi hyvin. Ja vähemmän ruma ja äklöttävä se pieni muovilaastari on kuin herpesrakkula tai -rupi. Mutta edelleen mua vituttaa että piti saatana nyt sitten vielä tämäkin vaiva saada!
Kurkkukaan ei ole vielä kunnossa. Se ei ole kipeä, mutta ääni on painuksissa. Enkä mä ole viime viikolla edes ollut kouluttamassa, joten äänihuuleni ovat saaneet levätä. En ymmärrä. Tänään on ensimmäinen aamu, jolloin olo ei enää ole tukkoinen, joten paranemista selkeästi tapahtuu, toivottavasti myös kurkkuni tokenee viikonlopun aikana. Pääsis ens viikolla urheilemaan.
Nyt menen raivaamaan keittiön, odotan että aamukahvi tulee ulos (mä reagoin kahvin diureettisuuteen tosi voimakkaasti) ja sitten lähden tallille ja kauppaan. Sen jälkeen jotain lounaan tynkää ja koirien kanssa “reenaamaan”.
Huomasin muuten tossa justiin, kun valkkailin tämän kirjoituksen aiheita että mulla ei ole pitkään aikaan ollut uniongelmia. Oiskohan perkele sentään sittenkin niin, että se johtuu stressistä. Vaikka mä en omasta mielestäni ole edes kokenut stressiä. Teinhän mä syksyllä helvetin pitkiä työpäiviä ja koko ajan oli joku homma tekemättä, mutta en mä kokenut sitä stressaavana. Mä ehkä joudun miettimään tätä asiaa tosi tarkkaan kun seuraava unettomuusjakso alkaa.

   Aihe Elämää kodin ja työn ulkopuolellakin on, Yleinen