Kuukausiarkisto Marraskuu, 2007
Ei tää päivä oikeesti oo kehno ollu, vaan suhteelllisen normipäivä. Mulla vaan on kehno fiilis :( Jotenkin flegmaattinen. Taitaa väsymys painaa.
Ja kohta myös stressi. En onneksi lähdekään viideksi päiväksi enkä näillä näkymin yhdeksikään päiväksi reissuun, mutta ensi viikosta jouluun mulla on kaksi puolikasta toimistopäivää. Tietää siis helvetisti lisää saldotunteja, tänään muuten meni 60 tuntia rikki.
Töistä kotiin tullessa rupes tekemään mieli valkoviiniä, mutta koska en sattuneesta syystä ole kotona viiniä pitänyt olisi pitänyt käydä Alkossa enkä jaksanut ajaa ostoshelvettiin. Ostin siis kaksi tölkkiä siideriä.
Mulla kulmakarvat rehottaa kuin breznevillä aikoinaan ja kengät menee varmasti kohta kärjistä ja pohjista puhki koska jalat on niin hirveessä kunnossa.
Mutta kun mä en nyt millään jaksais!
Salilla en oo tällä viikolla käynyt. Aikamoinen oravanpyörä: pitäis harrastaa liikuntaa että jaksais, mutta on niin väsynyt ettei jaksa harrastaa liikuntaa. Huomenna on onneksi ratsastustunti.
Huomenna tai perjantaina pitäis kävästä kampaajalla, mulla siellä onneksi ei mene kuin 10 minuuttia :)
Ei perse! Nyt mä otan itteäni niskasta kiinni, käyn nyppimässä kulmakarvani ja sitten upotan jalat lämpimään veteen eli teen pedikyyrin.
Eniten näissä yövalvomisissa harmittaa nää “myöhäiset” heräämiset. Mun valvominen kestää yleensä noin kaksi tuntia. Nyt olen herännyt vähän ennen neljää, joten uni tulee takaisin joskus kuuden aikaan. Ja kello soi 6.30! Mennän viiden aikaan takaisin sänkyyn ja jos uni ei tule, niin sitten se ei tule, mutta yritänpä ainakin.
Tällä kertaa mulla tosin on myös “syy” valvomiseen: mä olen surullinen. Itse asiassa aika helvetin surullinen.
Kohtasin - tai en oikeastaan edes kohdannut, ainoastaan satuimme samaan aikaan samaan paikkaan - eilen ihmisen jonka haluaisin kuuluvan elämääni.
Tuo ihminen on jo vuosien ajan ollut minulle helvetin tärkeä. Syistä, joita en halua tässä kertoa hän kuitenkin teki sen päätöksen ettei enää halua minua elämäänsä.
En kai mä voi sille mitään. Päätös on hänen ja niin kauan kuin hän haluaa tilanteen olevan tällainen, se jatkuu tällaisena. Olen usein ajatellut häntä ja miettinyt mitä hänellä kuuluu. Miten hän voi, ovatko hänen tietyt epäselvät asiansa selvinneet. Kaivannut hänen seuraansa. Mutta…
Muhun sattu eilen niin perkeleesti kun hänen ainoa tapansa ilmoittaa että hän oli nähnyt minut oli pitää katse visusti poissa minusta. Sulkea minut ulkopuolelle. Kuvitella, etten ole siinä missä olen. “Hyvällä mielikuvituksella” saatoin nähdä hänen päänsä sisällä pöyrivän mantran “katoa savuna ilmaan, katoa savuna ilmaan, katoa savuna ilmaan…”.
Tämä ei ollut ensimmäinen kohtaamisemme tuon hänen päätöksensä jälkeen ja viimeeksi hän käyttäytyi samalla tavalla. Tosin en ole täysin satavarma siitä näkikö hän minut edellisellä kerralla, joten se tilanne ei saanut minua suremaan näin paljoa. Vaikka suretti mua sillonkin se, etten voinut mennä hänen luokseen ja kysyä mitä kuuluu. Kysyä sitä täysin rehellisesti, eikä vain kohteliaisuudesta. Haluten kuulla vastauksen. Haluten kuulla rehellisen vastauksen. Eikä vain kohtaliasta “kiitos oikein hyvää” tai “mitäs tässä”.
Kunnioitan hänen toivettaan ja haluaan sulkea mut ulos elämästään. Ja on - minun kannalta - helvetin ikävää se, että emme pysty mitenkään kunnoittamaan toinen toistemme toiveita. Se on yhtälö, joka ei toimi.
Ymmärrän toki, että tuollaisen päätöksen jälkeen on hyvä ottaa etäisyyttä ja pitää välimatkaa. Antaa tilanteen rauhoittua ja normalisoitua. Mutta täytyykö sen jatkua ikuisesti?
Maailmassa on vähän oikeesti helvetin hienoja ihmisiä ja sitten kun mä sellaisen kohtaan niin hän ei halua olla millään tavalla osallisena elämässäni! Ihan vitun upeeta!
Toivon että hän lukee tätä blogia, koska haluan hänen tietävän, että oveni on edelleen auki hänelle. Koska tahansa. Haluan hänen myös tietävän, että ajattelen häntä usein. Ja erästä hänelle erityisen tärkeää ihmistä.
Jos (kun) hän kuitekin pysyy edelleen päätöksessään ja sulkee minut täysin elämänsä ulkopuolelle, haluan toivottaa hänelle oikein ihanaa alkavaa talvea.
Mulle olis tulossa ennen joulua vielä 19 koulutuspäivää (ensi maanantaista eteenpäin). Niistä viisi reissussa.Työpäiviä ensi viikon maanantaista jouluun on juuri tuo 19. Mulla on kuitenkin kaksi vapaapäivää, eli työpäiviä jää 17. Lisäksi on muita asioita joihin on osallistuttava: konferenssi vie puolipäivää ja lisäksi on yksi yhdistetty palaveri + joululounas. Eli päiviä jää 16. Ja sen lisäksi olisi se minimissään yksi (mieluummin kaksi) toimistopäivää viikossa. Jää 12 päivää.
Yhtälö on siis oikeasti mahdoton!
Onneksi youngsteri pystyy jo sijaistamaan mua sen ison valtakunnallisen asiakkaan töissä, joten hänelle saan 2 * puoli päivää. Ja erään ison asiakkaan koulutukset on sellaisia, että kuka tahansa kollegoistani pystyy ne tekemään. Niitä on ennen joulua kahdeksan. Noi reissussa olevat keikat on sellaisia, että niihin ei toistaiseksi pysty muut kuin minä. Mä lähden siis viideksi päiväksi reissuun!
Toivon että saan ton yhden ison asiakkaan (noin 4000 käyttäjää) annettua kokonaisuudessaa hoidettavaksi yhdelle kollegalle. Ei ole kenenkään kannalta mukavaa jos yhden asiakkaan luona käy kouluttamassa useita eri kouluttajia. Toki joskus se on ainoa vaihtoehto.
Tolla kaavalla mulle jäis siis ennen joulua 10 koulutuspäivää. Eli kaksi päivää voin tehdä toimistotöitä ;o
Onneksi mun ei tarvitse miettiä joulun “tekemistä”, muuten iskisi stressi.
Ai niin stressistä tuli mieleeni mun tän päiväinen stressiaiheeni. Se meni lopulta aivan upeesti!
Oikeesti kaikki mahdollinen meni ensimmäisessä tilaisuudessa pieleen mutta sitten ei auttanut muu kuin improvisoida. Ensimmäisen koulutuksen jälkeen asiakas sanoikin mulle: “hyvin sä sovelsit”. Tuntu muuten hyvältä :)
Loput kolme tilaisuutta menivätkin sitten jo huomattavasti paremmin. Itse asiassa jo kolmas oli sen tuntuinen, että mähän osaan jo tän homman :)
Ystävätär haki mut lauantaina noin klo 17 ja suunnistimme Emmaan, Espoon modernin taiteen museoon katsomaan Dali-näyttelyä ja Enigma-esitystä.
Ennen esityksen alkua otimme museon kahvilassa lasit viiniä.
Klo 18 suunnistimme oppaan johdolla yläkertaan tutustumaan Dalin töihin ja katsomaan Enigma-näytelmää. Dalin elämään en ole juurikaan perehtynyt, joten hänestä tuli paljon uutta tietoa.
Toisaalta en voinut olla miettimättä miten hienon hieno on se ero, joka erottaa neron ja hullun toisistaan. Vai onko sitä eroa olemassakaan? Ainakaan Dalin kohdalla? Mitä hänen päässään on liikkunut? Miten paljon hän on ollut kaupallistettu mielikuva hullusta taiteilijasta ja miten paljon oikeasti se “umpihullu”, jonka kuvan hänestä saa? Miten sekaisin hänen vaimonsa on ollut kun on rakastunut tuohon mieheen? Luulen että kun seuraavan kerran käyn kirjastossa etsin sieltä Dalin elämänkerran luettavakseni. Veikkaan että niitä on kirjotettu muutama, osaako joku kertoa hyvän?
Dalin oma tunnuslause muuten (oppaan ja näytelmän mukaan ) oli: ainoa mikä erottaa minut hullusta on se, että minä en ole hullu. En olisi tuosta niinkään varma ;)
Oppaan opastuksella tutustuimme muutamaan maalaukseen ja Dalista otettuun valikuvaan. Sen jälkeen suunnistimme kohti Enigma-näytelmää.
Kyseessä oli monologi. Loistava monologi! Tila oli äärimmäisen pieni. Niin pieni, että mä pelkäsin koko ajan kamppaavani näyttelijän. Tuollainen intiimi pieni tila varmasti asettaa monologille omat haasteensa. Ja näyttelijä oli “oikeasti hullu”. Tai ainakin hän vaikutti siltä ;) Eli siis hyvä, ei vaan upea, näyttelijä :)
Sitten oli vuorossa illan pettymys: emme pääseetkään enää tutustumaan itse näyttelyyn! Sen kun olisimme tienneet, olisimme menneet museoon aikaisemmin ja käyneet ennen opastusta tutustumassa siihen. Nyt on mentävä vielä ihan erikseen katsomaan näyttely.
Lähdimme ystävättären luokse syömään ja aloittelemaan iltaa.
Söimme hyvät pihvit ja salaattia. Jälkiruokaakin oli varattu, kiinteämpää ja nestemäisempää :)
Jossain vaiheessa näytelmää mulle iski alitajunnasta ajatus: mä en tarkistanut onko mulla ripsiväriä bilemeikkipussissa ja jotenki oli sellainen muistikuva, että olisin edellisenä viikonloppuna ottanut sen pois sieltä.
En tiedä mikä mua vaivaa, joku yleinen välinpitämättömyys vai laiskuus vai vanhuus, mutta koska sitä ripsiväriä ei ollut, lähdin liikenteenseen ilman meikkiä! Minä! Minä, joka olen ennen ollut sitä mieltä, että ilman ripsiväriä voi mennä viemään roskat, mutta ei sen kauemmas. Toisaalta olen mä tänä syksynä kulkenut tosi paljon ilman meikkiä muutenkin, joten ei tilanne täysin outo ollut. Mutta jos joku olis joskus sanonut mulle että vielä tulee sekin päivä, tai ilta, jolloin lähden lauantaina baariin vain poski- ja huulipunassa, olisin pitänyt kyseistä ihmistä täysin ääliönä.
Baari-ilta menikin sitten paikasta aa paikkaan bee ja cee ja dee ja…. siirtyessä. Vaikutti vähän siltä että kaikki paikat olivat joko liian täynnä tai liian tyhjiä tai muut asiakkaat olivat liian erilaisia tai samanlaisia tai eri ikäisiä tai jotain…
Kävimme siis yhteensä kahdeksassa paikassa, joista kolmesta käännyimme viimeistään narikasta pois. Muissa otimme pääsääntöisesti yhdet drinksut ennen kuin vaihdoimme paikkaa.
Taksijonossa vähän ennen kolmea meni tunti! Kyllä vitutti! Ja varsinkin palelsi!
Mutta ei se taksijonossa paleleminen koko iltaa pilannut. Olin liikenteessä ystävättären kanssa, jonka kanssa on aina mukava olla :) Kiitos taas seurasta :)
No, tämä onneksi on lyhytaikainen stressi. Olen huomenna menossa asiakkaan luokse opettamaan asiakkaan henkilökunnalle (n. 400 henkilöä) miten he asentavat laitteisiinsa neljä eri sovellusta. Asiakkaan henkilökunta tulee tilaisuuteen omien laitteidensa kanssa, minä asennan ko. sovellukset omaan laitteeseeni ja asiakkaan henkilökunta tekee perässä.
Näitä tilaisuuksia on huomenna kolme. Demoefekti tulee varmasti jossain vaiheessa, eli mikään ei joko mene kuten pitäisi tai ei toimi kuten pitäisi tai mun laitteeni menee jumiin tai jotain.
No en mä ton takia stressaa… jos homma tökkäsee, niin sitten sovelletaan, sen mä hallitsen ;)
Mutta…. syy siihen, miksi mä stressaan on se, että neljästä eri sovelluksesta mä olen asentanut vain yhden, yhtä en ole saanut lainkaan ja kaksi muuta on jouduttu asentamaan mulle etänä. Mä en siis vittu edes tiedä mitä mä olen menossa opastamaan!
Olen yrittänyt rauhoittaa itseäni sillä tosiasialla että ton tyyppisten sovellusten asentaminen on ihan hemmetin helppoa, klikataan aina vaan seuraava tai jatka tai ok, mutta….
Ainakin yksi noista sovelluksista on asennuksen jälkeen vielä rekisteröitävä, onneksi se on se, jonka olen saanut itselleni ja asentanut myös. Nyt toivon, että se on ainoa, joka täytyy rekisteröidä. Nimittäin jos muitakin pitää rekisteröidä (tunnukset saan tietysti asiakkaalta) niin tuo rekisteröinti on noiden sovellusten heikko kohta, ne ei aina ole kovin loogisia ja helppoja.
Tsiisus!
Stressiä lisää myös se, että en ole vastannut saamiini yksityissähköposteihin moneen päivään. En varmaan viikkoon. Jotenkin vaan en ole mukamas kerennyt. Sekin stressaa etten eilen(kään) mennyt salille. Olin töissä kuuteen saakka ja kun tulin kaupan kautta kotiin, niin kello olikin jo 18.45 ennen kuin olin kotona. Takana taas krapulaviikonloppu (vaikka ei sunnuntaina mitään krapulaoireita ollutkaan, niin kyllä viiden tunnin yöunet vaatii veronsa) ja huonosti nukutut yöt.
Onneksi ens viikonloppuna ei ole mitään bileitä!
Olen antanut itselleni luvan lorvailla klo 14 saakka. Ehkä sitten ei ole niin huono omatunto kun tekee sitä luvan kanssa. Sitten hoidan perheen talousasiat kuntoon (maksan laskut ja päivitän talousseurannan). Sitten taas lorvailen reilun tunnin: katson Serranon perheen ja kudon villasukkaa. No se on ehkä sitten vaan semilorvailua.
Tänään täytyy silittää puseroita ens viikon asiakaskäyntejä varten. Yritän myös jaksaa raahata perseeni ostoshelvettiin. Tarttisin punasen puseron, mieluiten poolon, sinne konferenssiin.
Pari duunijuttua täytyy kanssa tehdä. Lähettää pari sähköpostia ja päivittää datakortin firmware ja ajurit.
Olimme eilen ystävättären kanssa katsomassa Dali-näyttely, Enigma-näytelmä ja ilta baarissa.
Kirjotan noista jossain vaiheessa kun olen pirteämpi. Joko hyvityksenä viime lauantain krapulasta tai jostain muusta syystä mulla ei ole minkäänlaista krapulaa. Tosin nukuttua en saanut taaskaan. Nukuin se normi viisi tuntia.
Olipas saatanan tyhmä kirjotus!
Niinhän siinä kävi, että mä sitten nukuin. Heräsin vähän yli kymmenen kännykän kalenterin muistutukseen. Perkele! Että mua vituttaa tossa puhelimessa se, että ei pysty profiileittain määrittelemään koska kalenterihälytykset kuuluu vaan se on sidottu soittoääneen. Ja öisin haluan ehdottomasti olla tiettyjen ihmisten tavoitettavissa.
No, hyvä kuitenkin että on tullut nukuttua. Klo 00 - 10 ja siitä pois noin kaksi tuntia, niin yhteensä siis noin kahdeksan tuntia. Enempikin uni olisi maistunut.
Jäi siis jumppa väliin.
Ennen kuin nousin ylös, tein toimintasuunnitelman ja mulla on nyt pakollisten hommien lista
- Tiskaus
- pyykkiä 1 - 2 koneellista
- makuuhuoneen siivous
- oman työpisteen pystyttäminen pc-pöydälle ja vanhan työpisteen siivoaminen
- ruuan laitto
Ei välttämättä tässä järjestyksessä mutta noi on tehtävä ensin ja sen jälkeen voi ruveta keskittymään itsensä saamiseen siihen kuntoon, että pääsee iltapäivällä liikenteeseen.
Vika tais olla tossa sisilialaisessa punaviinissä. Tai sitten se on makuuhuoneen pölymäärässä. Mun huomisella to do -listalla on kyllä makuuhuoneen siivoominen. Nyt rupeaa onneksi jo helpottamaan mutta hetken aikaa olin varma, että allergiseen nuhaan voi kuolla. Tunnin mä olen tässä nyt räkinyt eikä puhetakaan siitä että vielä uskaltais olla selällään. Sillon nimittäin tukehtumiskuolema olis 100% varma.
Mä luulen että mulla on poskiontelon tulehdus :( Epäilin sitä kyllä jo eilen aamulla mutta nyt olo tuntuu vielä enemmän siltä. Se vois selittää myös sen, miksi salilla tuntu niin raskaalta. Mutta ehkä se menee ohi, jos ei noteeraa sitä millään tavalla? Taidan olla sairasteluissa kanssa vähän äijä? Minähän en nimittäin kovin vähästä lääkäriin mene ja yritän kaikki sairaudet ohittaa aina sillä etten noteeraa niitä. Pelottavaa löytää nyt jatkuvasti itsestään miesmäisiä piirteitä :o
Mun huomisella to do -listalla rupeaa olemaan jo sellanen määrä asioita, että helvetilliseksi kiireeksi pistää! Ei auta muu kuin priorisoida ja tehdä se, minkä kerkee. Loput voi odottaa. Niin kuin on tähänkin asti odottanut.
Ei helevetti! Mä en ymmärrä miten mä olen taas näin saamattomalla tuulella. Tää on jotain ihan järkyttävää! Mä pistän kaiken energiani näköjään työn tekoon ja salilla tai jumpassa käyntiin. Enkä oikeesti kunnolla edes siellä salilla käymiseen. Kun huomenna käyn siellä, tulee tästä salikortin hankkimisen jälkeen ensimmäinen viikko jolloin saan käytyä siellä kolme kertaa ja sen lisäksi tulee yksi ratsastustunti. Ja toi 3+1 tai 2+2 on se, johon olen tähdännyt. Oikeesti mulla jää taas hirveesti ratsastustunteja rästiin. Ei kai auta muu kuin selittää itelleen taas että mä käyn ne sitten keväällä kun on kiva ratsastaa ulkona. Pitäis saada toi villasukkakin kudottua loppuun että ehtis tekemään vielä yhdet ja yhdet lapaset ennen joulua. Enempää niitä ei onneksi ole joululahjaksi menossa.
Pitäisköhän mun niinko ihan oikeesti ottaa itteeni niskasta kiinni ens viikolla?
Mulla on se mun esitys varmaankin jo melkein valmis. Muutama esimerkki mun täytyy siihen vielä keksiä. Ajattelin vielä maanantaina kellottaa sen, joten sen kanssa ei aikaa enää mene kuin reilu tunti.
Hirveetä. Sen sijaan, että mä nyt oikeesti suunnittelisin ens viikon aikatauluni ja tekisin vaikka joka päivälle to do -listan ja hoitaisin asiani järjestykseen mä istun sohvalla käsi poskella ja mietin että saanko mä laitettua elämäni järjestykseen ens viikolla! Mikä perkele mua vaivaa??
Mutta oikeesti se kyllä tekee tiukkaa (vai onko tää vaan taas hyvä tekosyy): mun on ens viikolla tehtävä koko loppuvuoden koulutusmateriaalit. Mulla on ens viikon jälkeen kalenteri ihan täynnä. Toimistopäiviä pitäis olla 2 per viikko, mulla on joulukuussa 2,5 viikon aikana kaksi toimistopäivää. Yksi kokonainen ja kaksi puolikasta. Onneksi ei ole reissuja.
No, ei noita loppuvuoden asiakkaita ole määrällisesti kuin kuusi (joista siis yhden luona koulutan useampana päivänä) ja osa materiaaleista menee lähes sillä että vaihtaa niihin vaan asiakkaan logon. Mutta on mun silti laskettava keskimäärin kaksi tuntia per asiakas. Eli melkeen kaksi työpäivää.
Tsiisus! Tuleekohan mulle vielä tänä vuonna stressi?
Nyt mä jäin sitten vaan tuijottamaan tota mun kalenteriani ja rupesin miettimään että mitä mun oikeeesti pitäis tehdä huomenna. Töitä vai kotitöitä?
Kotitöitä. Mulla on nimittäin ens viikon loppupuolella kyllä aikaa valmistella seuraava viikko kun vaan laitan maanantaina liudan sähköposteja eteenpäin, jotta saan vastauksia kysymyksiin joita tarvitsen.
Huh-huh, tulee rankka joulukuu. Töitä on paljon ja sen päälle raskaat huvit: firman pikkujoulut, chatin pikkujoulut, yhdet 40-vuotis juhlat, TikTakin viimenen keikka, yhden asiakkaan kanssa “joululounas” (alkaa perjantaina klo 14, joten kyllähä sen arvaa mitä siitä tulee) ja ratsastusseuran pikkujoulut.
Nyt on semmonen fiilis että mä voisin paeta vuorille!
No, huomenna olen kuitenkin aktiivinen ja laitan kotia järjestykseen. Tosin mun on varattava aikaa myös kynsien lakkaamiseen, näillä lakoilla ei kehtaa enää lähteä mihinkään, mutta menköön se.
Saatana perkele!
Oikeesti nyt käy mielessä ajatus, että kyllä eläminen kahden aikuisen taloudessa olis helpompaa. Ai miksi en laita teiniä hommiin? Siksi että hänellä on jo omat päivittäiset kotityönsä jotka hän hoitaa. Sen lisäksi hän silloin tällöin osallistuu pyykkihuoltoon. Ja hyvin usein pyytämättä. Tärkeintä nyt on se, että hän käy koulua ja jatkaa hyvien tulosten tekemistä.
Mutta eipä tule meikäläisen huomisesta aktiivisuudesta yhtään mitää, jos tässä vielä kauan kuppelehtii hereillä. Kello on kohta viisi joten mun “pakollinen” kahden tunnin valvominen rupeaa olemaan täynnä. Ja pikkusen rupeaa jo väsyttämäänkin.
Nyt siis lakanoiden väliin.
Hetken kävi mielessä ajatus että pitäiskö pistää kello soittamaan jotta varmasti ehtis siihen 10.30 alkavaan jumppaan mutta en taida pistää. Jos myöhästyn siitä niin sitten mietin että menenkö käymään salilla vai jätänkö treenaamisen huomenna väliin.
