Milano 25. - 29.10.2007
11. Marraskuu, 2007 @ 19:24 kirjoittaja jane
Keskiviikkona ennen lähtöä meinasin jo ilmoittaa teinille, että me ei lähdetä mihinkään. Kun hän tuli kotiin ilmoitin hänelle, että kerää mun sängyn päälle kaikki ne vaatteet, jotka haluaa ottaa mukaan. Sanoin, että myös yhdet vähän paremmat vaatteet, koska ainakin yhtenä iltana mennään syömään hienommasti. Minä lupasin huolehtia hygieniatuotteet molemmille mukaan.
Teini ilmoitti mulle että hän kyllä lähtee katsomaan peliä. Perkele!
Ilmotin, että sitten huolehdit itse omista pakkaamisistas, mä en puutu siihen.
No tulipahan samalla ratkaistua ongelma jota olin miettinyt: yksi vai kaksi matkalaukkua? Yksi riittäisi oikein hyvin, mutta tilaa tuliaisille ei juurikaan jäisi. Kaksi matkalaukkua sitten taas toisaalta on vähän liikaa. Vaikka toinen onkin vaan mun pieni trolleyni. Mukaan tuli siis kaksi matkalaukkua.
Torstai 25.10.
Herätys oli klo 5, lento lähti kello 8.00. Mulla kuitenkin oli taas menossa huonon nukkumisen jakso ja heräsin jo klo 3.45. Vastoin tapojani en noussut ylös vaan yritin saada unen päästä kiinni.
Taksin soitin kello kuusi.
Tax-free –myymälässä mietimme teinin kanssa, että koska pysymme manner-euroopassa tuskin tarvitsemme aamukonjakkia. Päädyimme siihen, että tarvitsemme aamu-jekun, joten ostin meille pienen jekkupullon ;)
Menomatkalla käytimme mun Finskin pisteitä ja matkustimme business-luokassa. Aamiainen oli todella hyvä: kinkkumunakasta ja juustokastiketta, paistettuja perunoita, pekonia ja kasviksia. Sämpylän kanssa kinkkua, juustoa ja salaattia. Jälkiruuaksi jogurttia ja hedelmiä.
Lento kesti kolme tuntia ja perillä Milanossa olimme kello 10 paikallista aikaa. Ostimme lentoasemalta liput bussikuljetukseen Stazione Centralelle eli Milanon rautatieasemalle. Liput maksoivat 6,50€ kappale. Bussit löytyivät helposti ja pian bussi tulikin. Matkalaukut heitettiin tavaratilaan ja kun tarjosin lippuani kuljettajalle hän totesi ”next bus”. Olin siis ostanut liput johonkin toiseen bussiin. Onneksi meidänkin bussi tuli nopeasti. Sillä ensimmäisellä bussilla olisi muuten päässyt keskustaan 6€ per nenä. Toivoimme teinin kanssa, että matkamme on “ylimääräisen” euron arvoinen ;) Vaikea arvioida koska emme testanneet sitä toista bussia.
Matka asemalle kesti vajaan tunnin ja koska ilma oli mukava (pilvinen, lämpötila noin +16) päätimme teinin kanssa kävellä hotellille. Teini on ilmiömäinen kartan lukija. Hän kerran vilkaisee reitin ja sen jälkeen menee suorinta tietä paikasta aa paikkaan bee. No, pariin kertaan hän pysähtyi tarkistamaan että edelleen olemme reitillä, mutta muuten en voinut muuta kuin ihmetellä hänen kykyään sisäistää reitti.
Kävellen hotellille meneminen oli ”virhe”, matkaan meni nimittäin 1,5 tuntia! Toisaalta mikäs meidän oli kävellessä.
Kävellessä ehdimme tarkkailla milanolaista liikennekulttuuria. Torvet soivat paljon ja pitkään, ei ne soitot mitään tööttäksiä ollut, torvea oikeasti soitettiin. Ja auton “sai” pysäköidä mihin vaan, mihin se mahtui. Paitsi sellaisiin paikkoihin, joissa oli merkintä pysäköinti kielletty 24-00 ja hinausauton kuva. Jos auto ei mahtunut kadun vieri parkkiin kokonaan, niin sitten voi ajaa etupyörät jalkakäytävälle ja laittaa hätävilkut päälle. Auto ei yhtään haittaa muita autoilijoita. Ja jos sillä kadulla mihin oli menossa ainoa vapaa paikka oli risteyksessä suojatien päällä, niin hyvin voi auton jättä siihenkin. Kiertäkööt jalankulkijat auton edestä tai takaa.
Hotellille tulimme noin klo 13 ja onneksi huoneemme oli valmiina. Vastaanotossa työskennellyt Aurora puhui jonkin verran suomea, hän esitteli itsensä selvällä suomen kielellä ja kertoi huoneemme numeron myös suomeksi. Ihmeen paljon sitä muuten itsekin huomasi osaavansa yksittäisiä italialain sanoja. Tosin mulla jonkin verran meni sekaisin espanjankieliset termit. En mä espanjaakaan osaa, mutta sen verran monta kertaa käynyt Kanarian saarilla, että jonkin verran tuota turistiespanjaa osaa.
Hotellimme oli ”taattua” Best Western –tyyliä, eli ei mitään luksusta, mutta siisti ja suhteellisen edullinen.
Tunnin verran löysäilimme huoneessamme ja sitten lähdimme kävelemään San Sirolle, jonne ei hotelliltamme ollutkaan kuin 2 – 3 kilometrin matka. Meidän piti mennä ostamaan liput sunnuntain matsiin. Matsihan oli syy, miksi matkustimme juuri Milanoon juuri kyseisenä ajankohtana :)
Emme löytäneet stadionilta paikkaa, jossa lippuja olisi myyty joten teini kysyi asiaa. Meille vastattiin että lippuja saa ostaa stadionilta sunnuntaina kaksi tuntia ennen ottelun alkua. Eikä kuulemma muualta.
No, mikäs siinä, lähdimme jatkamaan matkaa. Olimme suunnitelleet menevämme keskustaan. San Siro oli karttamme ulkopuolella ja niinpä lähdimme suuntavaistomme perusteella kävelemään keskustaan. Matkalla pysähdyimme ruokakaupasta ostamaan vettä. Pullo vettä maksoi 0,22€. Siis kakskymmentäkaks senttiä!! Ostin kaksi pulloa vettä ja ilmeisesti Italiassa ei ole viisi senttiset käytössä koska ne 0,44€ vedet maksoivat 0,40€. Teinin kanssa päätimme ostaa kotiin tuliaisina 50 litraa vettä :D
Nälkä rupesi jo vaivaamaan sekä teiniä että minua. Kävelimme ja kävelimme ja etsimme ravintolaa, mutta ensimmäistäkään emme nähneet. Välillä yritimme etsiä itseämme kartalle, mutta emme löytäneet. Kunnes olimme Milanon messukeskuksen edessä. Olimme kävelleet San Sirolta lähdettyämme tunnin lähes ympyrää!
Ihmettelin miten se oli mahdollista kunnes tajusin: Milanoa ei ole rakennettu neliömalliin, sen kadut eivät ole suoria. Milanossa ei toimi se, että kahta rinnakkaista poikkikatua pitkin kävellessä päädytään samalle kadulle, vaan toinen voi mennä itään ja toinen länteen! Tai toinen itään ja toinen etelään.
No, vihdoin saimme itsemme kartalle ja päätimme nälissämme ja väsyneinä suunnistaa kohti hotellia. Hotellin lähellä rupesi jo olemaan ravintoloitakin, mutta ne olivat kaikki menneet lounasajan jälkeen kiinni ja avautuivat uudelleen vasta illalla! Nälkä oli hirmuinen, joten etsimme ruokakaupan (ei niitäkään ihan ”pilvin pimein” Milanossa ollut) ja kävimme ostamassa jonkinlaista ”välipalaa”: sämpylöitä, juustoa, kinkkua, mehuja, vettä, limua, punaviiniä. Lasku oli vain vaivaset 10,60€.
Kauppakassin kanssa suunnistimme hotellille klo 16.30, söimme ja lepäilimme hetken aikaa.
Eräs näkemistämme mukavan näköisistä ruokapaikoista avautui klo 19 ja lähdimme sinne heti kello 19. Ruokalistaa tutkiessamme totesimme, että hyvin harvassa pitsassa oli lihaa tai kalaa, pääsääntöisesti ne olivat kasvispohjaisia. Mä otin pitsan, jossa oli kahta erilaista juustoa ja tuoretta tomaattia. Teini otti pitsan, jossa oli prosciuttua, mozzarellaa, tomaatteja ja rucolaa.
Pitsat olivatkin sitten “hieman” erilaisia, mihin olemme Suomessa tottuneet: mun pitsa oli sydämen muotoinen ;o) ja teinin pitsa oli ”kylmä”. Eli paistettu pitsapohja, jonka päällä oli kylmät täytteet. Mun pitsa ei maultaan poikennut suomalaisten pitserioiden pitsoista.
Tarjoilijamme oli ”hauska”. Kun kysyin häneltä jäätelöistä, mitä ne ovat, hän luki minulle annosten italiankieliset nimet eikä selitellyt niitä sen enempää :) Sen jälkeen hän suositteli muutamaa muuta jälkiruokaa, mm. tiramisua, mutta me halusimme jäätelöt. Ihan randomina sitten valkkasin itselleni ja teinille jälkkärijäätelöt. Eikä valintani ollut missään tapauksessa huono.
Lasku oli 39€, johon pitsojen ja jäätelöiden lisäksi sisältyi pullo vettä, 0,5 litraa punaviiniä ja ”kattausmaksu”. Kattausmaksu sisälsi kipollisen oliiveja, juuri paistettua leipää, leipätikut sekä valikoiman jotain makeita pikkuleivän tyyppisiä juttuja, joita kumpikaan meistä ei maistanut. Ei siis paha hinta :)
Syötyämme suunnistimme takaisin hotellille ja ostimme teinille tunnin internetaikaa. Hän selvitti netistä mistä saamme ostettua liput sunnuntain peliin.
Ensimmäisen raskaan päivän jälkeen olimme unten mailla jo klo 22.
Perjantai 26.10
Aamiainen oli hotellillamme klo 7 – 10.30. Laitoin kellon edellisenä iltana soittamaan klo 9.00, ja lupasin herättää teinin klo 9.30, jotta ehdimme hyvissä ajoin aamiaiselle. Mä kuitenkin heräsin melkeen kymmenen tunnin hyvien yöunien jälkeen ”jo” vähän ennen kasia. Kyllä oli hyvä fiilis :)
Join aamujekkuni ja katoin teinille oman hänen yöpöydälleen.
Aamiainen oli tylsähkö: pahan makuista metwurstia, keittokinkkua, sulatejuustoa (niitä semmosia kolmiopakattuja), corn flakesia, suklaamuroja, jogurttia ja hirveesti erilaisia makeita kakkuja, croissantteja, muffinseja…. Kahvi oli hyvää ja kahtena aamuna oli tarjolla myös (purkki) hedelmäsalaattia.
No, sai tuolla vatsansa täyteen, mutta onneksi sitä ei tarvinnut syödä kuin neljänä aamuna ;)
Ilma oli sateinen. Säätiedotus oli luvannut ”heavy rain”, mutta onneksi ei kuitenkaan satanut kauheesti, sateenvarjoakaan emme käyttäneet ennen kuin vasta lounaalle mennessämme.
Aamiaisen jälkeen lähdimme noin kello 11 kaupungille. Kysyimme respasta ohjeet, miten pääsemme keskustaan ja rautatieasemalta takaisin hotellille. Keskustaan pääsimme ratikalla. Meillä ei ollut ratikkalippuja eikä niitä myyty ratikassakaan. Menimme siis pummilla. Keskustaan päästyämme suunnistimme ensimmäisenä Duomon metroasemalle ihmettelemään mistä saisimme liput julkisen liikenteen välineisiin. Löysimme automaatin, mutta niissä myytiin vain ”kertalippuja”, eli lippuja, jotka ovat voimassa 75 minuuttia ensimmäisestä leimauksesta. Me kuitenkin halusimme jonkinlaiset ”turistiliput”. Kävin kysymässä ja lippuja myytiin ”book shopissa”, eli lehtikioskissa! Vuorokauden voimassa oleva lippu (siis 24h leimauksesta) maksoi kokonaista 3 euroa!
Sitten menimme Duomoon. Upee paikka! Valokuvaaminen oli sisällä kielletty, mutta koska kaikki muutkin ottivat kuvia, otimme mekin pääalttarista kuvan. Enempään ei mun luontoni antanut periksi.
Sitten siirryimme hissillä Duomon katolle. Teini halusi mennä sinne katsomaan sen ”yhden tyypin” patsasta ;) Toki minäkin halusin katolle mennä. Portaita pitkin hinta olisi ollut 4 € ja hissillä tuli 2€ hintaa lisää. Maksoin sen enemmän kuin mielelläni.
Katto oli sekin hyvin vaikuttava kokemus ja nähtiin sen ”yhden tyypin” patsaskin läheltä.
Meidän kanssa samaan aikaan katolla oli ryhmä japanilaisia turisteja. Hissiin mahtui vain kahdeksan henkilö kerralla ja koska yksi näistä oli hissipoika, päätimme teinin kanssa jättää hissiin jonottamisen väliin ja tulla portaita pitkin alas. Niitä alaspäin tarpoessa olin onnellinen, että otimme hissin ylös ;)
Seuraavaksi lähdimme suunnistamaan erästä keskustan ulkopuolella olevaa aukiota kohden. Tuolla aukiolla oli joku paikka, josta sai ostaa lippuja sunnuntain peliin. Matkalla näin matkailutoimiston ja menin sinne kysymään onko heillä tietoa mikä on tilanne Venetsiassa. Suunnittelimme lähtevämme lauantaina junalla Venetsiaan mutta mietimme myös, että ei ole mitään järkeä lähteä sinne, jos siellä on tulva. Milanon matkailutoimistossa asiaa ei tiedetty mutta sain Venetsian matkailutoimiston numeron. Suomessa kyllä virkailija olisi itse soittanut ja kysynyt tilannetta. Mutta puhelinnumero riitti meille. ”Lippuaukiolle” suunnistaessamme näimme erään pankin joka teinin netistä kaivamien tietojen perusteella myös myi lippuja. Ihmettelimme teinin kanssa Italian kummallisuuksia: bussilippuja lehtikioskista ja futismatsin lippuja pankista! Ostimme liput ja lähdimme kävelemään Castello Sforzescoa kohden. Ensin pysähdyimme erääseen kenkäkauppaan ja teini osti itselleen Lacosten lenkkarityyppiset kengät ja kolme paria Niken urheilusukkia. Teinin oli oikeastaan pakko saada kengät. Enhän mä vahdi 18-vuotiaan joka ikistä mukaan ottamaa vaatekappalatta. Hänellä oli jalassa lenkkarit, joiden pohjissa on reijät. Reijät hän oli paikannut jeesusteipillä. Koska satoi vettä, oli teinin jalat läpimärät. Voi helevetti että mua vitutti ja suututti ja otti päähän. En sentään ruvennut huutamaan teinille, mutta annoin hänen kyllä ymmärtää, että ihan ei kaikki ole nyt niin kuin pitäisi olla. No, saipahan hän ostettua jotain tuliaisia itselleen.
Nälkä rupesi jo vaivaamaan meitä molempia ja matkalla olikin onneksi yksi ravintola, Ristorante Castello. Ravintola oli suhteellisen täynnä, mutta sopivasti meille löytyi kahden hengen pöytä.
Saimme listat ja valkkasimme ruokamme. Tarjoilijamme oli varmaan noin 60-vuotias miestarjoilija, joka ei puhunut juurikaan englantia. Italialaiset muuten puhui hyvin huonosti englantia, yhtenä syynä varmaan se, että heilläkin kaikki tv-ohjelmat dupataan italiaksi.
Kun tarjoilija tuli ottamaan tilaustamme, ei hän juurikaan malttanut keskittyä meihin.
Tilasin yhden antipastolautasen ja tässä vaiheessa tarjoilijamme kääntyi keskustelemaan takanamme istuvan italialaisen naisen kanssa. Hän jopa siirtyi kyseisen pöydän viereen keskustelemaan! Jatkoin tilaustani ja jossain vaiheessa kesken tilaamiseni hän yhtäkkiä vaan lähti kassalle. Jotain hän siellä selitti kollegoilleen ja tuli sitten takaisin ottamaan tilaustamme. Antipastolautasen lisäksi tilasin pienen pullon vettä, puoli litraa punaviiniä, teinille pastan pestokastikkeella ja itselleni jotain, jota en enää edes muista.
Lopulta tilauksemme kanssa kävi niin, että saimme ison pullollisen vettä emmekä antipastolautasta ollenkaan. No, ei sitä meiltä kyllä edes laskutettu. Suomessa olisin lähettänyt pääruuat takaisin keittiöön ja pyytänyt sen antipastolautasen, mutta koska yhteistä kieltä ei tuntunut olevan, en jaksanut ruveta asiasta kinaamaan. Ruoka oli syötävää, mutta ei siitä mitään kulinarista muistikuvaa jäänyt. Teinin pestopasta oli niin erilaista verrattuna mun tekemääni, että hän ei suostunut edes vertaamaan niiden kahden makua keskenään. Italialaisessa versiossa oli aika reilusti (viini)etikkaa.
Minä otin vielä jälkiruuaksi cappuccinon, joka ei poikennut Suomessa saatavasta Lavazza cappuccinosta millään tavalla :(
En enää muista, mitä ruokailumme maksoi, mutta samaa tasoa se oli kuin edellisen illaankin ruokailumme.
Ruokailun jälkeen kiersimme Castello Sforzescon.
Päätimme vielä käydä kävelemässä The ostoskadulla, eli muotikadulla. Kadulla olikin omat liikkeensä Armanilla, Pradalla, Louis Vuittonilla, Dolce&Gabbanalla… Yhdessäkään kaupassa emme käyneet sisällä. Mä nimittäin en ole koskaan nähnyt noissa MerkkiVaatteissa mitään erityistä. Paitsi sen hinnan. Joissakin kaupoissa oli jopa ”portsarit”, joten emme välttämättä olisi edes päässeet kaikkiin sisälle ;)
Olin linnalta soittanut Venetsian matkailutoimistoon ja sieltä kerrottiin, että kaduilla ei ole vettä. Otimme punaisen metrolinjan metron ja menimme rautatieasemalle ostamaan seuraavaksi päiväksi junaliput Venetsiaan. Pääsimme suoraan rautatieasemalta yhdellä bussilla takaisin hotellille. Koska hotellimme lähellä emme olleet nähneet missään ruokakauppoja jäimme kesken matkan pois bussista ja kävimme ostamassa viiniä ja iltapalaa. Kaupassa oli vartija, joka pyysi mua jättämään repun hänelle.
Kaupassa ollessamme tajusin, että meidän piti saman tien ostaa mahdolliset syötävät ja juotavat koko loppuajaksi. Junamme Venetsiasta tulisi lauantaina vasta kello 22.05 ja sunnuntaina kaupat ovat Milanossa kiinni. Ostin kolme pulloa viiniä (pullo per ilta), teini osti pullon giniä ja ukille ostimme tuliaisiksi grappaa.
Hotellille päästyämme huomasin, että reppuni on kadonnut. Olin perkele unohtanut sen kauppaan! Ei muuta kuin takasin bussiin ja hakemaan reppu. Lopullisesti takaisin hotellilla olimme klo 18.30. Olimme olleet liikkeellä melkein kahdeksan tuntia ja istuneet vain sen aikaa kun söimme ja istuimme bussissa. Arvatkaa oliko jalat poikki. Oli!
Söimme iltapalaksi sämpylää, pekorino- ja parmesan juustoja sekä kinkkua. Teini katseli telkkarista hetken jalkapalloa (hotellilla näkyi varmaan yli kymmenen urheilukanavaa, jotka kaikki näyttivät jalkapalloa) ja mä täytin sudokuja. Valot sammuivat jo klo 21.
Lauantai 27.10.
Heräsin klo 24 aikaan hotellin rappukäytävästä kuuluvaan meteliin. Tai ei se mitään meteliä ollut, jotkut hotellin asukkaat vaan joko poistuivat hotellista tai tulivat sinne. Hotellin äänieristys oli surkea. Pyörin hetken aikaa hereillä mutta koska uni ei tullut heti, päätin ottaa puolikkaan unilääkkeen. Sen avulla nukuinkin hyvin 6.30 saakka.
Nousin ylös ennen kello kasia, join aamujekkuni ja kävin suihkussa. Teinin herätin klo 8.30.
Mulla kolotti molempien jalkojen pohkeita asfaltilla kävelemisen määrästä ja sen lisäksi vasemman jalan lonkkaa särki. Edessä oli kolmen tunnin istuminen junassa ja sen jälkeen monta tuntia kävelyä, joten päätin laittaa lentosukat jalkaani.
Bussiin hyppäsimme klo 10 ja olimmekin asemalla jo klo 10.20, 45 minuuttia ennen junamme lähtöä. Kiertelimme aseman ympäristössä ja otimme kuvia. Palasimme asemalle hyvissä ajoin ja totesin että VR ja Trenitalia ovat sukulaisia: IC-junamme oli 20 minuuttia myöhässä!
Kun junamme tuli laiturille menimme ”vakoilemaan” mitä muut tekivät. Lippu leimattiin itse ulkona olevassa leimauslaitteessa. Italialainen IC-juna on kyllä kaukana suomalaisesta. Enemmän tuo muistutti vanhaa suomalaista kaukojunaa. Junassa oli kuuden hengen loosit, ja käytävä kulki junan toisessa reunassa. Vaunut sentään olivat fiksusti numerojärjestyksessä ykkösestä alkaen junan ”peräpäästä” lähtien. Vaunun numero selvisi junan oveen laitetusta paperilapusta.
Löysimme oman loossimme ja menimme istumaan kahteen vapaana olevaan paikkaan. Sanoin teinille, että nämä ei kyllä ole meidän paikat, mutta istutaan näihin kun nää on vapaana. Meni hetko ja loosin ovelle tuli mies joka pälätti italiaksi jotain. Siinä vaiheessa vaunusta lähti yksi nainen pois ja muut rupesivat selkeästi ihmettelemään paikkojaan. Minä ilmoitin että meillä on paikat 65 ja 66. Meille näytettiin ikkunapaikkoja, kivaa :)
Lähdimme liikkeelle noin 25 minuuttia myöhässä. Alkumatkan maisemat olivat suhteellisen tylsät: peltoa, peltoa, peltoa, talo, peltoa, peltoa, talo…. Yhden Loviisan ydinvoimalan kokoisen tuotantolaitoksen ohitimme. Eihän siinä mitään, mutta kun tuotantolaitoksen ”takapihalla” oli maalaistalo ja sen pihalla lampaita. Ei tuntunut kovin hyvältä yhdistelmältä.
Hetken päästä näkyviin tuli ”vuoria”, ei kai ne Etelä-Eurooppalaisen mittakaavan mukaan mitään vuoria olleet, mutta minusta ne näyttivät siltä. Kaunein näky, jonka matkan aikana näin, oli pienen pieni metsikkö, jossa puissa oli vielä vihreät lehdet ja puiden runkoja kiersi kirkkaanpunaiset villiviinit! Harmi, etten ehtinyt ottaa siitä kuvaa.
Jossain vaiheessa matkaa ihmettelin missä kaikki stereotypiset italialaiset ihmiset ovat. Junassa oli hyvin rauhallista, kanssamatkustajat lähtivät jopa loosista pois kun puhuivat puhelimessa. Tulijat sanoivat ”buongiorno” ja lähtiessään ”arrivederci”. Mutta missään ei ollut sitä italialaista kälätystä, käsien heiluttelua ja temperamenttia jota kuvittelin italian olevan. Ehkä Etelä- ja Pohjois-Italian välillä on eroa tai sitten kyseessä tosiaan on vaan stereotypia.
Olin junan symboleista käsittänyt, että junassa pitäisi olla ravintolavaunu. Vaan eipä ollut. Kahvikärryt menivät kolmen tunnin matkan aikana kahteen kertaan ohi. Nuori myyjä soitteli polkupyörän kelloa ja huuteli ”servizo, minibar” tai jotain vastaavaa.
Tuon matkan jälkeen mulla ei sitten muuten ollutkaan kuin tuulen huuhtoma perse ;) Kävin junan vessassa jossain vaiheessa ja toivon ettei Italiassa ole sanontaa ”toimii kuin junan vessa”. Tai no, vessahan toimi kyllä hyvin, siitä vaan puuttui se läppä, joka estää tuotoksia valumasta suoraan radalle. Sieltä siis veti aika lailla ja perseen lisäksi tuli varmasti huuhdeltua myös ”säästöporsas” ;)
Perille Venetsiaan saavuimme noin puoli tuntia aikataulusta jäljessä. Ilma oli puolipilvinen ja erittäin lämmin, tuli ihan keväinen olo :)
Venetsian asema oli Milanon asemaan verrattuna iloinen yllätys: se oli ihan Canal Granden vieressä. Ei muuta kuin sillan yli ja kohti Pyhän Markuksen aukiota. Teini johdatteli meidät taas ilmiömäisellä kartanlukutaidollaan opasvittojen ”ohi” kohti Ponte di Rialtoa. Emme halunneet kulkea samaa reittiä mitä muut turistit kulkivat vaan vähän omia polkujamme. Matkalla pysähdyimme syömään ja hämmästyin kovasti, kun hintataso oli sama kuin Milanossa. Olin varautunut maksamaan noin kaksinkertaisen hinnan. No, Ponte di Railton läheisyydessä hinnat sitten kyllä olivat noin 1,5 kertaa verrattuna Milanon hintoihin.
Teini söi savukinkku-brie –pitsan ja minä söin talon lasagnen. Teinin pitsa oli Hyvää. Mun lasagnessa oli jauhelihaa, kinkkua ja herneitä (?!). Ja siitä puuttui se lasagnen paras osa: kovaksi paistunut juustokuorrute. Mutta hyvää se oli, jos unohti syövänsä lasagnea. Jälkiruuaksi ostimme ”jäätelökioskista” jäätelöt. Teinin minttu-suklaa –jäätelö oli taivaallista!!!
No, jos ruoka olikin saman hintaista, niin asunnot olivatkin sitten ihan helvetin kalliita! Pysähdyimme kiinteistönvälitysfirman ikkunan taakse ja mikäli oikein ymmärsimme, oli kaksion vuokra 2500€ kuukaudessa!
Pyhän Markuksen aukiolla kävimme kirkossa ja siellä olikin sitten jo paljon tarkempi vartiointi valokuvaamisesta, emme siis ottaneet kuvaa. Eräs mies puhui kirkossa puhelimeen ja kun vartija huomautti hänelle asiasta, hän tyynen rauhallisesti jatkoi puheluaan ja siirtyi puhumaan paikkaan, jossa vartija ei nähnyt häntä. Selkeästi saksalainen ;)
Kirkon katolle emme valitettavasti enää päässeet. Se suljettiin klo 17 ja me olimme menossa sinne klo 16.45. Myöskään kellotorniin emme menneet, koska sinne oli hillitön jono joka ei tuntunut liikkuvan ollenkaan.
Aukiolta suunnistimme Huokausten sillan kautta takaisin kohti juna-asemaa. Lähdimme ihan seikkaillen liikkeelle. Suunta oli oikea ja pyrimme pitämään suurin piirtein oikean suunnan, mutta muuten jokaisen kujan kulmassa pysähdyimme ja valitsimme sen mielenkiintoisemman näköisen kujan. Näin kävelimme reilun puoli tuntia ja sitten pysähdyimme erään sillan rappusille paikallistamaan itsemme kartalle.
Kohti asemaa kävellessämme teini totesi hyvin osuvasti ja hienosti: ”äiti, Venetsia on kyllä yli mun käsityskykyni. Mä luulen, että tätä ei ole oikeasti olemassakaan vaan tämä on vain näytelmä”. Sen jälkeen hetken aikaa teinin kanssa leikittelimme ajatuksella siitä, että Venetsia onkin oikeasti rakennettu joskus 50-luvulla ja siellä mukamas asuvat ihmiset ovatkin vain näyttelijöitä jotka yön pimeydessä lähtevät omaan kotiinsa Mestreen ja aamulla tulevat taas uudet näyttelijät töihin.
Tällä matkalla muuten sovitin ainoita kenkiä, joita koko reissulla sovitin. Oli jumalattoman nätit kirkkaan punaset avokkaat edulliseen (29€) hintaan, mutta valitettavasti liian pienet :(
Päästyämme taas kanaalin oikealle rannalle pysähdyimme erääseen kahvilaan terassille nauttimaan lämpimästä ja pimenevästä illasta. Tuossa kahvilassa oli koko matkan epäsiistein vessa. Johtui varmaan siitä, että ko. vessassa ei ollut pönttöä ollenkaan vaan ainoastaan eräänlainen pidee, jonka päällä meikäläinen sitten yritti kökkiä. Yöks!
Ostimme asemalta vielä jonkin sortin paninit matkaevääksi, olimmehan syöneet lounaan klo 15 aikaan ja perillä Milanossa olisimme vasta klo 22 jälkeen.
Paluumatkamme tapahtui Eurostar City –junalla, joka vastasi sitten jo suomessa olevia IC-junia, tosin ravintolavaunua ei tässäkään junassa ollut. Enkä kyllä voinut muuta kuin ihmetellä italialaisten logiikkaa (bussiliput lehtikioskista ja liput jalkapallo-otteluun pankista): menomatkan liput olivat aika lailla kalliimmat kuin paluumatkan liput, vaikka juna oli huomattavasti vanhempi ja matka kesti puoli tuntia kauemmin! Menomatkan liput olivat maksaneet 21€ + pakollinen paikkalippu 3€ per nenä, paluumatkan liput paikkalippuineen maksoivat 18,40€.
Menomatkalla ketään ei ollut kiinnostanut se, onko meillä matkalippuja mutta paluumatkalla ne käytiin kysymässä ja reijittämässä. Muistan vielä sen ajan kun Suomessakin junaliput reijitettiin :)
Jossain vaiheessa matkaa osaston läpi käveli kaksi poliisia aseet vyötäröllään! Ilmeisesti olivat läsnä vain näyttäytyäkseen, mutta kyllä mun on myönnettävä että turistille tuli hieman pelokas olo. Meillä ei sentään poliisit (vielä) kiertele junissa, meillä riittää vartijafirman vartijat.
Ja jos menomatkan junassa sain perseeni huuhdotuksi, niin paluumatkan junassa oli sitten ihan omat vessat sedille ja tädeille ;)
Milanoon tulimme aivan aikataulussa, hyppäsimme bussiin jolla pääsimme hotellille ja nukkumassa olimme klo 24 aikaan.
Mulla oli pohkeet entistä kipeämmät ja lonkka vaivasi edelleen. Vielä muutaman tunnin kun jaksaa sunnuntain kävellä, niin sitten se on ohi!
The sunnuntai, 28.10.
Tämä oli se päivä, jonka takia Milanoon matkustimme :) Peli alkoi jo kello 15 ja teini oli tietysti hieman pahoillaan että kyseessä ei ollut iltapeli. Äiti taas oli tyytyväinen, ei tarvitse palella ;) Olin kotoa lähtiessä suunnitellut ottavani makuupussin mukaan. Sen sisällä ei olisi tullut stadionilla istuessa kylmä. Mutta tieni totesi, että jos otan makuupussin mukaan, joudumme perumaan koko matkan. Pakkasin sitten pitkähihaisen poolon, lämpöisen neuleen ja pitkät kalsarit mukaan.
Heräsin aamulla kahdeksan aikaan hyvin nukutun yön jälkeen. Teinin herättelin yhdeksän aikaan.
Ja tänä aamuna ihan sama väittely kuin muinakin aamuina. Teini ilmoitti ennen hotellilta lähtöä katsovansa jalkapalloa hetken. Ilmoitin tiukkaan sävyyn, että tänne on tultu katsomaan live-jalkapalloa eikä telkkaria. Teini saa ihan kaikessa rauhassa jäädä katsomaan peliä hotellihuoneeseen jos haluaa, mutta jos hän haluaa lähteä mun kanssani vielä käymään keskustassa on parasta vetää kengät jalkaansa ja takki päälle. Eipä teini nurissut vaan lähti nätisti mukaan.
Mä halusin vielä käydä St. Ambrosen Basilicassa. Matkalla sinne kävimme myös eräässä toisessa kirkossa, jossa ostin ja sytytin kynttilät Kaitsu-vaarille ja mummulle.
St. Ambrosen Basilicassa sattui olemaan messu menossa kun kävimme siellä. Astuimme sisään kirkkoon kun kuoro lauloi. Kuuntelimme laulun ja papin siirtyessä ”saarnastuoliin” poistuimme. Oli hieno kokemus, vaikka kestikin vain muutaman minuutin. Kirkon vieressä oli joku valkoinen pyöreä rakennus, jota lähdimme teinin kanssa tutkimaan. Kyseessä oli I ja II maailmansodassa kaatuneille italialaisille sotilaille pystytetty muistomerkki. Menimme rakennukseen sisään ja laskeuduimme kierreportaita alas. Alhaalla oli muistolaattoja sotilaille. Yhdessä huoneessa oli noin 350 sotilaan muistolaatat.
Muistomerkiltä poistuttuamme oloni oli hyvin hiljainen. Se kiire, jolla olimme kirkolle kävelleet oli poissa. Kävelimme molemmat hyvin rauhallisina ja hiljaisina takaisin kohti keskustaa.
Matkalla keskustaan törmäsimme jonkinlaiseen kirpputoriin. Tai enemmän kyseessä oli joku Wanhojen Tawaroiden myyntitapahtuma. Myynnissä oli LP-levyjä, kolikoita, postimerkkejä, postikortteja, lehtiä…. Joillakin myyjillä oli retkipöydät, joiden päällä myytävät tawarat olivat, joillakin tawarat olivat auton konepellillä ja katolla. Kun kävelimme eteenpäin, huomasimme että “kirpputori” oli postin edustalla. Mietimme teinin kanssa käydäänkö milanolaisessa perheessa aamiaispöydässä keskustelu: “mitäs me tänään tehtäisiin?” “on niin mukava ilma, että lähdetäänkö Postin kulman kirpputorille?” “Joo, mennään vaan”.
Yllättäen muutama vaatekauppa oli auki. Kävimme kaupassa, joka myi Blue Sand –merkkisiä vaatteita. Ihastuin vaatteisiin ja kokeilin kahta eri puseroa. Valitettavasti ne olivat liian avonaisia työkäyttöön ja nyt mulla on tarvetta nimenomaan työvaatteille. Jäi siis ostamatta. En myöskään ole googlettamalla löytänyt Suomesta liikettä, joka myisi Blue Sand -merkkisiä vaatteita. Jos joku tietää, niin otan tiedon erittäin mielelläni vastaan.
Olimme menossa syömään Burger Kingiin. Emme käyneet Kingissä Kaliforniassa ollessamme, joten nyt oli aika testata heidän hampurilaisensa. Parasta oli se, että hampurilaisen kanssa sai olutta :) Ja mistään pikaruuasta on sitten ihan turha puhua! Ensin jonotimme kassalle 20 minuuttia, teimme tilauksemme (työntekijälle, joka puhui ja ymmärsi erittäin huonosti englantia, onneksi sain lähes koko tilauksemme tehtyä italiaksi). Tilauksemme tehtyäni odotin vielä 10 minuuttia eräänlaisten broilerinugettiemme valmistumista.
Että siis pikaruokaravintolassa ruuan saaminen kesti kaikkein pisimpään.
Mutta saatiinpahan hampurilaisten kanssa oluet :)
Syötyämme hyppäsimme metroon ja kohti San Siroa. Pelin alkuun oli aikaa kaksi tuntia, mutta metro oli jo aivan täynnä ja Loton asemalla se käytännöllisesti katsoen tyhjeni.
Sisäänpääsyä olimme jonottamassa klo 13.45 (peli alkoi klo 15) ja jonottaminen kesti jo siihen aikaan puoli tuntia. Teini pääsi jonkin verran ennen mua sisälle ja kun hän oli mennyt meinasi jonossamme tulla säpinää. Hirmunen tuuppinen ja töniminen alkoi. Ja minä tietysti aivan siinä eturivissä. Järjestysmiehet pistivät sisäänpääsyn hetkeksi jäihin ja osa porukasta huuteli ”piano, piano”. Hippasen verran meinas hirvittää! Onneksi tilanne rauhoittui suhteellisen nopeasti ja minäkin pääsin sisälle. Lippuja ostaessa meidän oli pitänyt esittää passit ja sisäänpääsyssä tarkistettiin, että lippu on minun. Lipussa oli siis minun nimeni ja taas piti olla passi mukana.
Paikkamme olivat lähes piippuhyllyllä, AC Milanin kannattajien takana. Kannattajien takana oli muovipleksi ja meidän paikkamme oli sen pleksin jälkeen rivillä seitsemän.
Fiilis oli mahtava. Kun porukka rupesi viheltämään vastustajille, oli pakko laittaa sormet korviin, sen verran kova oli meteli.
Marisätkät kiersivät paikallisten joukossa täysin avoimesti mutta porukka pysyi rauhallisena.
Valitettavasti Milan hävisi 0-1 :(
San Sirolta kävelimme hieman eri reittiä takaisin hotellille, pakkasimme, kävimme suihkussa ja lähdimme syömään.
Lähtiessämme tilasimme hotellille ”taksin” seuraavaa aamua varten. Kyseessä oli ”private taxi”, eli hotellin henkilökunnasta joku ajaisi meidät lentokentälle. Hintaa matkalle tulee kammottavat 90€, mutta en halunnut aamulla ottaa sitä riskiä, että jotain tapahtuu emmekä ehdi kentälle ajoissa. Lisäksi olimme pysyneet matkabudjetissamme (jota tosin en ollut tehnyt enkä seurannut ;)) niin hyvin, että ajattelin meillä olevan varaa moiseen ylellisyyteen. Ja kotonahan taas voisimme ottaa Helsinki-Vantaalta bussin kotiovelle ja säästää siinä pari kymppiä.
Menimme syömään ravintolaan, jota olimme ohi kävellessämme katselleet hieman paremmaksi ravintolaksi. Lisäksi paikka kiehtoi sen vuoksi, että siellä oli jonkinlainen ”terassi”. Ei se nyt ihan terassi ollut, vaan lasitettu ja lämmitetty veranta ennemminkin. Varsinaisen ravintolan ja verannan välissä oli jalkakäytävä ja tila oli tupakoiville. Me olimme ensimmäiset asiakkaat siellä.
Kun tarjoilija tuli ottamaan ruokatilauksemme hän samalla toi meille leipää ja kaatoi shampanjalaseihin aperitiiviksi kuohuviiniä. Meidän ei siis tarvinnut miettiä mitään alkudrinkkiä erikseen, se tuli talon puolesta.
Tilasimme alkuruuaksi nyrkin kokoiset täytetyt voitaikinanyytit. Mulla oli sieniä ja brietä, teinillä katkarapuja ja biretä. Ruokajuomaksi tilasimme taas puoli litraa punaviiniä.
Pääruuaksi teini otti ”pasta carbonara style” ja minä otin artisokka-parmesan pastan. Molempien sekä alku- että pääruuat olivat todella hyviä. Mä vaan en tajua miten ne teinin pekonit oli paistettu. Ne oli semmosia ”vajaapaistetun” näköisiä, eli hyvin vaaleita ja läskisiä, mutta ihan älyttömän rapeita. Uskomattoman hyviä.
Jossain vaiheessa ”verannalle” tuli kolmaskin asiakas. Italialainen mies, joka selkeästi tunsi ravintolan henkilökunnan. Hän veti trolleytä perässään, istui ravintolan pöytään ja tilasi ruokansa katsomatta ruokalistaa. Juomaksi hänelle tuli pullollinen punaviiniä. Hän huokaili syvään, katsoi usein puhelintaan ja lähetteli tekstiviestejä. Ruuan jälkeen hän tilasi kahvin ja grapan ja joi ainakin kaksi annosta grappaa (hänelle jätettiin pullo pöytään).
Miehen lähdettyä teini totesi: ”hän oli selvästi matkalla jonnekin. Enkä nyt tarkoita fyysistä menemistä, mutta selkeästi hänellä oli edessään jonkinlainen matka”. Teini on niin fiksu!
Itse tulin siihen johtopäätökseen, että mies oli riidellyt puolisonsa kanssa, pakannut kamansa ja ”häipynyt”. Hän odotteli puolisolta viestiä tai puhelua ja yritti samalla epätoivoisesti saada joltain ystävältään yöpaikan.
Jälkiruuan kanssa teimme poikkeuksen ja otimme molemmat tiramisut (siihen asti emme kertaakaan olleet syöneet samaa ruokaa, vaikka monesti molemmat olivat ajatelleet samaa – halusimme maistella erilaisia ruokia).
Nyt en sitten osaa sanoa, oliko syömämme tiramisu ravintolan oma ”tiramisu style” vai aito italialainen tiramisu. Ainakin se oli aivan erilainen kuin Suomessa saatava tiramisu. Tuosta puuttui se ”pohja” kokonaan, se oli pelkkää täytettä. Eikä täytteessä ollut tuorejuuston kirpeyttä. Kyseessä oli ennemminkin jonkinlainen ”vaahto”, vaikkei se kuitenkaan ollut vaahtoa. Hyvää se oli, aivan älyttömän hyvää. Kunhan vaan unohti syövänsä tiramisua ;) Jälkiruuan kanssa pöytään tuli paahdettuja manteleita ja jotain pikkuleipiä.
Italialaisen tavan mukaan (vaikka söimmekin vain puolet ruokalajeista) Otimme vielä kahvit (espresso) ja aveciksi grappaa. Halusin teinin maistavan sitä. Teini kuulemma pitää enemmän kossusta kuin grapasta, mulla taas on päinvastoin. Varsinkin taskulämpöisenä, kuten grappa juodaan.
Sen jälkeen meidät unohdettiin. Odotimme laskua vaikka kuinka pitkään ja jossain vaiheessa totesin, että nyt menemme sisälle maksamaan.
Ravintola oli sisältä aivan täysi! Ja me luulimme olevamme matkalla olevan miehen lisäksi ainoat asiakkaat.
Ns. kattausmaksu ei ollut tuossakaan ravintolassa kuin 3€ per lätty, koko lasku oli 71€.
Viimeisenä iltana meitä siis onnisti ja saimme vihdoinkin hyvää italialaista ruokaa :)
Sitten hotellille ja nukkumaan.
Kotiin lähtö, maanantai 29.10.
Nukuin tietysti yön huonosti. Niin kuin aina kun on ”pakkoherätys” aamulla. Ei auttanut sekään, että olin pyytänyt myös teiniä laittamaan herätyskello soittamaan. Eikä lähtö nyt niin aikaisin ollut, ”taksin” olin tilannut klo 8, kone lähti klo 11.
Matka kentälle kesti vain noin puoli tuntia. Yhtenä syynä se, että pääsimme ulosmenoväylälle parissa minuutissa ja toisena syynä tietysti se, että olimme liikkeellä henkilöautolla.
Kävimme lähtöselvityksessä ja kiersimme kentän ”vapaat” tilat läpi. Sen jälkeen lähdimme alakertaan ja portille. Kenttä oli jo ennen turvatarkastusta jaettu kahteen osaan: EU:n sisäiset ja EU:n ulkopuoliset lennot, varsinaista passin tarkistusta ei missään vaiheessa ollut. Lentoliput (ja passit) tosin tarkistettiin myös turvatarkastuksessa.
Kävimme tax-freesta ostamassa mulle hajuvettä ja teinille rommia. Ostin myös tupakkaa, mutta olisin jättänyt ostamatta jos olisin huomannut katsoa hinnan: täsmälleen sama kuin Suomessa. Muutenkin Milanon tax-free oli ihan sairaan kallis, älä siis ikinä osta sieltä mitään!
Portilla istuessamme näimme Oskari Saaren (Maikkarin F1-selostaja) ja sen jälkeen teini ”sekos”: Hän ponkaisi ylös penkiltään ja rupesi vaihtamaan painoa jalalta toiselle samalla hokien: ”ei jumalauta! Porttila! Ei helevetti! Äiti, mun on pakko päästä valokuvaan Porttilan kanssa! Ei saatana! Äiti!”. Porttila on teinin suuri ”idoli” ja nyt hän oli samalla kentällä, tulossa samaan koneeseen meidän kanssamme, ei ihme että teinillä meni pasmat sekaisin ;)
Sanoin hänelle, että no mikäs siinä. Kamera on matkalaukussa, mutta on mulla kännykkä mukana. ”Mitä mä sanon sille?”. Ohjeistin ihan reippaasti menemään luokse, tervehtimään, esittelemään itsensä ja kysymään saako ottaa valokuvan. Ja toki kuvan sai ottaa :) Kuvan ottamisen jälkeen Teini ja Porttila vielä keskustelivat hetken keskenään. Porttila, Saari ja kuvaaja olivat olleet Mugellossa Ferrarin järjestämissä juhlissa. Teini kertoi meidän käyneen katsomassa Milan-Rooma peliä.
Hauska juttu muuten että viimeeksi kun teinin kanssa lensin (lokakuussa 2005) meidän kanssa samassa koneessa Lontooseen tuli yksi maailman parhaista jalkapallomaalivahdeista, Petr Cech. Teinin kanssa lennellessä näköjään törmään julkisuuden henkilöihin, joita hän jollain lailla ihannoi :)
Koneessa istuimme keski- ja käytäväpaikoilla. Mun vieressä istui muslimimies joka jossain vaiheessa matkaa rupesi kännykästään kuuntelemaan jonkinlaista messua ja laulamaan laulujen mukana! Onneksi mulla on hyvä keskittymiskyky ja pystyin lähes 100% sulkemaan korvani häneltä ja keskittymään sudokuni tekemiseen.
Lentomatka meni hyvin, olimme aikataulussa emmekä joutuneet edes odottamaan bussia kuin kymmenisen minuuttia.
Yhteenveto
Ennen matkaa lueskelin erilaisia matkailuaiheisia keskustelupalstoja ja monella sanottiin että Milanon nähtävyydet on nähty yhdessä päivässä. No, en tiedä miten monta tuntia muut jaksavat katsella nähtävyyksiä, mutta meille riitti se 6 - 7 tuntia päivässä, eikä Milanon nähtävyyksiä kyllä siinä ajassa näe! Ehkä kaikkia ei myöskään kiinnosta kiertää joka ikistä kaupungista löytyvää ”kivikasaa”.
Jos on shoppailuihminen, kannattaa myös shoppailuun varata yksi päivä.
Ravintolat ovat ehkä keskittyneet jollekin tietylle alueelle, koska ainakin meidän oli välillä jopa vaikea löytää ravintolaa. Kahviloita, paninerioita, konditorioita ja ”pubeja” löytyi kyllä vaikka kuinka paljon, mutta jos oli nälkäinen ja näki ravintolan kannatti mennä sinne. Seuraavan löytymisestä ei ollut takeita.
Ainakaan Milanossa ruoka ei ollut niin hyvää kuin mitä olin odottanut.
Teinin kanssa on hyvä matkustaa, hän ei narise eikä natise ja jaksaa kiertää äitinsä kanssa “kivikasoilla”. Kunpa vaan olisi varaa tehdä tästä jokavuotinen perinne, käydä teinin kanssa joka vuosi jollain reissulla.
Kuvia kuvagalleriassa.