Kuukausiarkisto Lokakuu, 2007
Mä en ole koskaan ollut brunette, mutta nyt päätin kokeilla. Ei tää väri ainakaan välittömästi tuntunut omalta. Toisaalta ei se joka syksyinen punanenkaan koskaan heti tunnu omalta. Blondista punapääksi (tai nyt bruneteksi) on sen verran iso kontrasti, että siihen tottuminen kestää hetken.
Nyt on kuitenkin jo heti se fiilis, että tää kaipais vähän väriä lisää, punasia raitoja tai jotain. Tai ehkä mä vaan olen liian fakkiintunut siihen puanseen. Joten nyt vaan odotellaan muutamia päiviä ja katsotaan miltä sen jälkeen tuntuu.
On tähän brunetteen väriin vaihtelun vuoksi toinenkin syy: mä menen ens kuun lopussa pitämään luennon yhteen alan forumiin. Olen vahvasti sitä mieltä, että oma pukeutuminen ja muu ulkonäkö ovat osa omaa uskottavuutta.
Veikkaan että tommosessa alan forumissa brunette on uskottavampi kuin punapää.
Ton vakuuttavuudeen vuoksi mä myös kesähelteillä kouluttaessani käytän hameen kanssa sukkia. Asiakkaan luokse ei mennä ilman sukkia eikä sandalit jalassa. Joskus joudun esittelemään asioita yritysten hallituksille tai johtoryhmille ja silloin päällä on liituraitaa ja hiukset kiinni.
Saatan jonkun mielestä olla vanhanaikainen tai nipo, mutta joku saa olla sitä mieltä ;)
Teini seuras futisforumilla formuloiden tilannetta. Kun kisaa oli jäljellä reilu 40 kierrosta, oli mun pakko ostaa MTV3:n netti-tv:stä 24 tuntia aikaa (5€).
Olihan kisa! Juotiin teinin kanssa kaksi siideriä puoliksi, kun jänskätti niin perkeleesti! Villasukkaa sain kudottua siihen asti kunnes jäljellä oli vajaa kymmen kierrosta. Sitten oli pakko pistää kudin sivuun, jonautua kyyrpäillä polviin ja työntää etusormen kynsi suuhun. Helevetti, että jännitti!
Ja Kimi teki sen! Se oikeesti otti maailmanmestaruuden. Parasta siinä ehkä oli se, että se oli totaalinen yllätys. Suurin osa ihmisistä ei uskonut että se olis mahdollista. En uskonut itsekään.
Onneksi olin väärässä :)
Onnea Kimille!
Allekirjoitin työsopimuksen viime viikon tiistaina ja perjantaina postitin sen henkilöstöpäällikölle. Se viimeisin ongelma oli, kun intraan tuli työaikoja koskevia ohjeistuksia henkilökuntaryhmittäin. Siellä oli ensin käyty yleisellä tasolla läpi työaika ja liukumat, liukumavapaiden pois pitämiset, ylityöt, ylityökorvaukset ja muut. Sen jälkeen tuli sitten eri henkilökuntaryhmät ja heitä koskevat ohjeistukset. Kouluttajien kohdalla luki: “Kouluttajat eivät kuulu TAL:in (työaikalaki) eivätkä korvausten piiriin”. Tuosta, että emme kuulu TAL:in piiriin oli ollut jo aikaisemminkin puhetta ja se sopii oikein hyvin. Mutta että emme kuulu myöskään korvausten piiriin! Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että ns. saldotunnit joutuu pitämään vapaana. Mulla on hyvin harvoin tarvetta pitemmälle kuin yhden - kahden päivän ylimääräselle vapaalle, mutta rahalel sen sijaan on aina käyttöä. Laitoin henkilöstöpäälliköllemme viestin, jossa pyysin häneltä tarkennusta nimenomaan tuohon kohtaan “eivät kuulu korvausten piiriin”.
Hän vastasi: “se tarkoittaa sitä, ettet kuulu TAL:in piiriin [kysyinkö mä vittu tätä?]. Toimintamalli teillä säilyy entisellään”.
Tuo viimeinen lause oli se, joka sai mut allekirjoittamana työsopimuksen! Nyt se on mulla kirjallisena ja voin aina vedota siihen. Tulen siis myös jatkossa halutessani saamaan saldotunnit rahana :)
Kävin eilen veljeni luona vaihdattamassa Asterixiin talvigummit. Noilla ajelee ehkä vielä tämän talven (riippuen vähän siitä mimmosia reissuja on sitten taas keväällä kun ne helvetin huonot ajokelit tulee), mutta ens talvena on jo uusien osto edessä. Toisaalta niinhän se menee, kun ne aikaisin alle laittaa ja myöhään otta pois, ne kuluu nopeesti, kun paljaalla asfaltilla ajelee. Mutta talvirenkaita saa kaupasta rahalla, omaa henkeä tai terveyttä ei.
Kotiin tultuani söin ja avasin perkele, ton Sims-pelin. Mulla oli siinä kahden lapsen yksinhuoltaja-äiti ja mä päätin hankkia sille miehen. No se mies ei ollutkaan mikään helppo nakki, varmaan kuuteen kertaan kosin sitä ennenko se suostu! Sitten ne teki yhdessä vielä kaksi lasta, nyt niillä on siis neljä lasta. Jossain vaiheessa piti sitten vaan keskittyä vanhempian uraan ja lasten opiskeluun, jotta sain kerättyä rahaa yläkerran rakentamiseen. Äidillä on onneksi hyvä palkka, 650 rahaa päivässä. Nyt on lapsille rakennettu yläkerta ja suunnittelen jo viidennen lapsen hankkimista heille :)
Klo 23.44 huomasin, että ohos, kello on 23.44! Menin sänkyyn ja luin kirjan loppuun. Ja olen hereillä nyt jo (kello tällä hetkellä 7.59). Heräsin jo seitsemän jälkeen! Positiivista tässä mun nukkumisessa kuitenkin on se, että mä nukahdan illalla hyvin ja nukun koko yön :)
Siks toiseen tänään voi vallan hyvin ottaa päiväunet, joten ei se haittaa, vaikka onkin yöunet jääneet vähän lyhkäsiksi :)
Jos mä sairastaisin flunssaa tai nuha-kuumetta tai jotain vastaavaa, niin mulla varmaan nyt olis sellanen… Saan pari kertaa päivässä hillittömän aivastuskohtauksen ja nenä on koko ajan pikkasen tukkoisen oloinen. Tätä nyt sitten taas jatkuu seuraavat kaksi viikkoa. Ellei sitten worst-case toteudu: eli kun olen puolikuntoinen, saan lentokoneessa sitten kunnon taudin. Viimeeksihän mä olen ollut flunssassa kaksi vuotta sitten Kaliforniassa, ei taida olla vastustuskyky noille ulkolaisille pöpöille ihan samaa luokkaa kuin kotimaisille. Joskus oikeesti mietin, että ehkä sittenkin olis kivempi olla pari päivää kunnon flunssassa kuin kitua tämmösen ei-edes-puolittaisen sairauden kanssa pari viikkoa!
Mä en muuten vie teiniä tänään ulos syömään. Totesin eilen, että meillä on jääkaapissa ruokaa niin helvetisti, että jos me tänään mennään ulos syömään, niin jotain joutuu heittämään roskiin. Ja se olis helvetin epätaloudellista: ensin käyttää kaksi ihmistä ravintolassa syömässä (kun tuo teini-pahuskin nykyään voi ravintolassakin ottaa sitä viiniä ;)) ja sen lisäksi vielä heittää ruokaa roskikseen. Pakastimeen mun ei kannata mitään laittaa, koska ne löytää tiensä sieltä pakastimesta sitten jossain vaiheessa kuitenkin sinne roskiin. Yritän joskus sitten lykkiä niitä halvennusseteleitä maksuksi. Jos se huomataan, että ne on vanhentuneet, niin mä kyllä varmasti osaan näytellä hämmästynyttä ;)
Nyt vois hetken pelata Simsiä. Mä en sunnuntaisin viitsi laittaa pesukonetta päälle tai tehdä oikein mitään muutakaan naapureihin kuuluvia kotitöitä ennen kello ysiä.
Illan seuralaiselta oli tullut viesti sillä välin kun olin jumpassa: hän on vatsataudissa, joten mun ei tartte lähteä baariin :) Ei musta tietenkään ole kivaa, että hän on sairaana, toisen sairaus ei koskaan ole mukava asia, mutta mun ei tartte lähteä baariin!
Toisaalta siinä meni sitten myös illan ruokailuseura.
Eli jos jotakuta kiinnostaa lähteä mun kanssa Vltavaan tai Kappeliin syömään, niin saa viestitellä. Toki ruokailu menee nyt myöhäisen lounaan sijasta illallisen puolelle, mä lähden tästä nyt ajelemaan veljeni luokse, jotta saan autoon talvikiekot alle. Ja kaupassakin on vielä tänään käytävä.
Jos ei tällä illalle löydy seuraa, niin taidan viedä teinin huomenna (mikäli se vaivautuu sunnuntaina pukeutumaan ;))
Tossa K-marketin edessä on aika usein katusoittajia. Tätä tän päiväistä en muista tavanneeni aikaisemmin. Jo kaukaa kuulin hänen trumpettinsa soiton ja rupesin hymyilemään. Ja mitä lähemmäs pääsin, sitä levämmäksi hymyni kävi. Kyseessä oli soittaja, jolla oli CD:ltä instrumentaalimusiikkia ja hän soitti trumpetillaan sen mukana.
Kyseessä oli Village Peoplen kappale YMCA.
No, mikä tässä kappaleessa sitten on se, joka saa mut hymyilemään niin kovin leveästi?
Juttu menee näin: mulla ja Mindellä on bändi, sen nimi on JaMi (lausutaan zeimii). Alkuun meidän piti ruveta laulamaan mutta jostain kumman syystä Vainion Ile ei lämmenny meistä eikä ruvennu levyttämään meidän kanssa ;( Ei vaikka me kuinka yrittettiin selittää sille, että me ollaan uus Nylon Beat :o
No me päätettiin sitten Minden kanssa siirtyä tanssipuolelle. Meillä on jo yksi koreografia lähes valmiina. Se on toi YMCA, me osataan jo se kertosäkeen “YMCA” kohta missä käsiä heilutellaan silleen tuolla pään yläpuolella tehden noita kirjaimia laulun tahdissa (kattokaa vaikka kuvista kuinka hienosti se multa menee ;)). Me ollaan Minden kanssa ihan älyttömän hyviä, koska kaikissa bileissä meitä aina vaatimalla vaaditaan esiintymään. Ja mehän esiinnytään! Salamavalot räpsyy ja me saadaan tosi isot ablodit aina meidän esityksen jälkeen.
Mut nyt me ollaan ruvettu vähän kyllästymään pelkkään tanssimiseen. Me ajateltiin, et jos me sittenkin otettais laulua mukaan siihen meidän esiintymiseen. Mä löysin meille jo tosi hyvän koreografianki.
Mä taidankin tästä nyt ruveta suunnittelemaan meidän keikkarundia, ilmotan sitten mistä lippuja voi tilata.
Perkele!
Mulla olis täksi illaksi illallisseuraa kuluttamaan ne S-ravintoloiden halvennuslipuskat, mutta mua ei huvittais yhtään lähteä! *syvä huokaus*.
Tai no siis, kyllähän mä syömään lähden mielelläni (Kappeliin menoa suunniteltiin), mutta vielä eilen oli puhetta, että lähdetään siitä sitten Helsingin yöhön ja se ei jaksa kiinnostaa ei pätkääkään. Tai no, ehkä sekin vielä menis, mutta mulla ei oo varaa huomenna olla krapulassa. Ja minä kun en sitten osaa baarissa ottaa silleen sivistyneesti etteikö sitä krapulaa seuraavana aamuna olis. Mietin tossa justiin kylppäriä tyhjentäessäni (tänään sen pesu siis on edessä kun jäi viime viikonloppuna tekemättä) että mä olen ruvennut pelkäämään noita krapuloita. Kun niiden kanssa menee perkele aina koko seuraava päivä ihan hukkaan. Mitään ei saa tehtyä! Sen lisäksi mä nukun kaksi yötä huonosi: känniyönä sen viis tuntia, krapulapäivänä ei saa nukuttua edes päiväunia ja sitten se seuraava yö menee pieleen sen takia, että on jotenkin niin helvetin väsynyt, mutta ei kuitenkaan ole fyysisiseti väsynyt kun on vaan maannut sohvalla koko vitun päivän! No, en mä näköjään niitä vielä niin paljoa pelkää, että lopettaisin juomisen kokonaan ;)
Suunnitelmat jäi eilen vielä vähän avoimeksi, seuralaiseni lupas ilmotella päivällä että mennäänkö vaiko eikö mennäkö. Hänet tuntien me mennään. Nyt perkele, pitäis päästä livistämään siitä jatko-ohjelmasta jollain hemmetin syyllä!
Jahas, jos menis tiskaamaan (pesukone pyörii jo), että ehtii klo 10.30 jumppaan.
Meillä oli töissä tänään läksiäiskakkua. Tietysti kakku oli mansikkakakkua ja minähän en mansikoista tykkää. Kakun päällä onneksi oli myös vadelmia, joten mä otin kakun reunasta palan kermavaahdolla kuorrutettua osaa ja kaivelin kakkulautaselle tippuneita vadelmia omalle lautaselleni.
Eräs miespuolinen työkaveri tuli siihen kyselemään että “miten paljon sä sitä otat?”. “Tän verran, haluatko mitata vai punnita tämän?” kysyin. Tämä keskustelu käytiin hyvässä hengessä :) Mä jatkoin sitä vielä muka yksikseni mutisten: “miten paljon sä sitä otat… perkele, itehän läskini kannan, nih”. Työkaverini lohkasi siihen sitten vielä jotain ja vastasin: “Kuule J, jos sä et nyt ole hiljaa, niin arvaa mistä nää vadelmat ja kermavaahto kohta löytyy”.
Selkäni takaa kuului: “ai alotetaanko täällä mansikkasota? Jane varmaan haluaa olla kohteena. Mansikat sopis sun puseron väriinkin niin hyvin”. Tämä sanoja oli firmamme sovinistipaska. Käännyin ympäri ja sanoin “Voi P, musta löytyy monta semmosta paikkaa, johon ne mansikat sopis paljon, paljon paremmin”. P meni kerrankin hiljaiseksi. Mutta niin hiljeni kaikki muutkin. Sen oikein vaistosi miten hiljaisuus laskeutui kahvitilaamme. Glups!
Youngsteri purskahti ensimmäisenä hillittömään nauruun. Siinä vaiheessa mä tajusin, että on varmaan parasta mun poistua paikalta ja hipsin omalle paikalleni jatkamaan töitä.
Meni jokin aika ja pomo tuli meidän paikalle: “heh, Jane. Naureskelen tolle sun jutulles”. “Mutta huomasitko, että P hiljeni?” “Juu, huomasin ja se on hyvin kunnioitettavaa, että sen saa hiljaiseksi ;)”.
Hukkis löysi Vartti-lehdestä tallaisen artikkelin.
Tuosta tuli mieleeni kerta, kun olen itse toiminut samalla tavalla :)
Oli kesä varmaankin vuonna 1981 tai jotain sinne päin. Olimme mökillä ja koska paikallisella tanssilavalla esiintyi illalla Sleepy Sleepers ja Tiina Tiikeri, niin sinnehän mekin kavereiden kanssa suuntasimme.
Ja mun elämäni mies oli siellä!
Hänellä oli ruskeat hiukset ja siinä upee “heitto”. Baseball-takki päällä ja jalassa spittarit. Ja hän oli pitkä! Mä ihastuin oitis.
Ja tunne tais olla ainakin jollain tasolla yhteinen, koska loimme koko illan toisiimme pitkiä katseita ja ujoja hymyjä. Olimme vaan molemmat niin ujoja, että kumpikaan ei uskaltanut tehdä minkäänlaista aloitettta :(
Tuo ihana pitkä rokkaripoika jäi kuitenkin mieleeni niin pahasti, että mun oli pakko lähettää Apu-lehden “missä olet” -palstalle kysely hänen peräänsä. Valitettavasti ainoa vastaus jonka sain oli, kun kaveri mökiltä kysyi, oliko ilmoitus mun :(
*snif*
Hei, mä taisin nyt keksiä miksi mun kaikki parisuhteet on menneet pieleen! Mun sydämeni kuuluu edelleen tuolle ihanalle pitkälle rokkaripojalle ;)
Mulla on muuten ihan sama vika vielä nykyäänkin. Kun oikeesti ja tosissani ihastun, niin mä menen ihan kipsiin kun näen Hänet. En osaa puhua mitään, en ainakaan mitään järkevää. Ja minä joka flirttailen aina ja kaikkialla kaiken aikaa kaikkien kanssa, en saa edes yhtä hymyä aikaiseksi. Se on muuten ihan hirvee tilanne!
